Hämeen huumaa

Näytetään bloggaukset maaliskuulta 2010.

Looking good feeling great

Kaveri sai mut mukaansa spinning-tunnille eilen. Taivuttelua oli kestänyt hetken, mutta olin lähtökohtaisesti kiinnostunut kokeilusta.

Pyörää säätäessäni ja kokeillessani sain eriskummallisen jalkapöytäkrampin. Luulin jo että loistava urani sisäpyöräilijänä tyssäsi tähän, mutta sekä jalkapöytä että muu osa ruumista tokeni juuri ajoissa!

En tiedä mitä lopulta olin odottanut. Vähemmän hikeä, ehdottomasti. Jotain teknisesti monimutkaisempaa myös. Eikä ainakaan niin hyvää musaa kuin mitä eilen tuli tuutista! Ohjaajakin oli mun mieleeni, piti spartalaista kuria yllä salissa.

Siispä: oli huisan hauskaa ja jäin ehkä vähän jo koukkuunkin. Täältä tullaan, markuspöyhösmäiset vartalonmuodot!


Krääh

Lyhyestä virsi itara: jos on jo nyt läpeensä kyllästynyt poliitikkoihin, niin miten voi kuvitella äänestävänsä seuraavissa eduskuntavaaleissa?

Älkääkä siellä hymistelkö, tilanne on kuolemanvakava. Olen sentään aina äänestänyt jotakuta vaaleissa. Vain kerran pressanvaaleissa olin niin kansalaisrohkea, että jätin tyhjän äänestyslipun. Kun en ollut sitä mieltä, että kukaan ehdokkaista ansaitsisi kenenkään ääntä. Jaa, mutta tarkalleen ottaen silloinkin äänestin. Se siitä rohkeudesta.

Noin yleisesti muuten olen kyllästynyt tähän negatiiviseen sykkeeseeni. Enkä puhu nyt intiimisuhteestani suomalaisiin poliitikkoihin. Lupaan ja vannon, että seuraavan kerran kun blogaan jotain, keskityn johonkin kivaan/mukavaan/positiiviseen/harmittomaan. On tässä tullut valitettua ja surkuteltua yhtä sun toistakin.

Minähän olen kuitenkin valoisa ja optimistinen henkilö. Olen(han).


Kromosomin ja ruusun päivä

Naistenpäivää on taas vietetty. Meillä töissä uusi (mies)johtaja tarjosi aamupalaa ja kävi jakamassa naisvaltaisen työyhteisömme naisihmisille ruusuja. Hyvä niin.

En voi sille mitään, että lähtökohtaisesti koko päivän viettäminen haiskahtaa minusta neuvostoliittolaiselta ja pompöösiltä. Miksi näin?

Olen koko, jo neljälle vuosikymmenelle ulottuvan, työhistoriani aikana pääsääntöisesti työskennellyt naispomon alaisuudessa. Miespomot ovat olleet harvinaista herkkua. Olen myös voittopuoleiseisti työskennellyt naisvaltaisessa yhteisössä. Voisinpa siis väittää, että olen päässyt seuraamaan naisia työelämässä hyvinkin läheltä, pitkittäisotantana.

Juuri tuosta naispomojen määrästä johtuen en ole ihan aina hahmottanut, mistä siinä kuuluisassa lasikatossa olikaan kysymys. Nämä minun uralleni osuneet naispomot kun ovat työskennelleet myös ihan siellä kulloisenkin työyhteisön huipulla. Aivan kuten jotkut kaupunkitarinoiden miespomotkin, eivät naispomotkaan aina ole olleet kovin ammattitaitoisia. Itse asiassa, jos olisi taipuvainen uskomaan niitä teorioita joiden mukaan naisilla on keskimäärin meitä miehiä paremmat sosiaaliset taidot, pitäisi olla pöyristynyt näiden amatsonien alkeellisista otteista työyhteisöissään.

Olen myös työskennellyt naiskollegojen kanssa samoissa tehtävissä, saaden niistä samaa palkkaa. Tai kääntäen: nämä naiset ovat saaneet työstään yhtä paljon markkoja ja euroja kuin minäkin, siis heidän mieskollegansa. Näin ollen myöskään keskustelu naisten palkkaeuron suuruudesta ei ihan loppuun asti avaudu minulle. Olenpa jopa – pidelkää kiinni sukkahousuistanne, siskot – saanut jopa naiskollegojani huonompaa palkkaa. Ajatelkaas!

En vastusta ihmisten huomioimista, kunnioittamista ja hyvää kohtelua. On kivaa että johtajamme näkee vaivaa huomioidakseen alaisiaan. Olen itse vanhanaikaisen kasvatuksen tuote, ja pidän asiallisena avata ihmisille ovia, riippumatta siitä millaisia kromosomeja heillä on soluissaan. Uskon kaikkien oikeuteen saada osakseen arvostusta. Ruusujakin aina silloin tällöin.

Neuvostoliittolaisuus ja pompöösius tämän asian ympärille tuleekin siitä mieleen häivähtävästä ajatuksesta, että tässä yhden päivän hinnalla voidaan sikailla loppuvuosi miten halutaan (enkä totisesti ajattele omaa, hyvin fiksua johtajaamme). Ylistetään päivä, että voidaan rauhassa alistaa loppuvuosi. Tai jos ei alistaa, niin ainakin unohtaa. Kun se päivä meni jo.

Mahtaakohan poliisi viedä maasta karkoitettaville isoäideille ruusuja, kun hakevat kohti muilutusvankkureita? Siinä sitä oli niille naisille naistenpäivätervehdystä viralliselta Suomelta kerrakseen. Ynnä miettimistä meille kaikille, supisuomalaisille ydinperheen kasvateille.


Väsymys, ylenpalttinen

Sisko kulta, tai yksi niistä, otti ja kaatoi saavillisen rapaa päälleni. Siis noin kuvaannollisesti. Tulipa kerralla kaikkien muidenkin, asianosaisten ja minun kaltaisteni asianosattomien puolesta.

Ensireaktioni oli täysi ymmärtämättömyys. Tyyliin: jos sanoo noin, niin mitä se oikein mahtaa tarkoittaa. Sitä seurasi, jonkin sorttisella viiveellä (sorry kielitoimisto, mun kielikorvani ei sijoita tuohon sanaan yhtään p:tä), ärsytys ja masennus. Onhan nyt hemmetin epäreilua tulla haukutuksi pystyyn muiden tekemisten ja tekemättäjättämisten sekä haukkujan omien hallusinaatioiden vuoksi.

Nyt masennus vaihtelee suuttumuksen ja välinpitämättömyyden kanssa. Juu, pitäisi kai jaksaa selvittää asiaa, mutten kun millään viitsisi. Jos vastapuoli on lähtenyt pössöilemään, niin pössöilköön sitten. Joo, ehti se jo pyytää anteeksikin lapsellista käytöstään, mutta ihan hevillä tästä ei mennä yli. Tulipa sanoneeksi niinkin, että haukkui minut kun arvasi että kestän sen. Siis anteeksi mitä??? Miten niin kestän, olen kiristellyt siitä lähtien hampaitani ja voinut huonosti. Hallå!

Nyt olen samoilla löylyillä hikeentynyt vanhaan kaveriinkin, joka mielestäni käyttäytyy toisessa asiayhteydessä ihan yhtä huonosti kuin siskolikka. Krääh. Miten minä tämmöiseen soppaan jouduin, joviaali ja mukava mies? Viekää minut baariin veljet, malja juottakaa...