Hämeen huumaa

Pari sanaa niistäkin

Olen nyt katsonut sen verran noita vaalikeskusteluja, että yksi ajatus ainakin on muotoutunut pääkopassani niiden tiimoilta. Eikä se liity äänestyspäätökseeni, oma ehdokkaani on ollut selvillä jo pitkään.

Olen sen sijaan ruvennut fanittamaan koko kandidaattilaumaa ihan tietystä syystä: heidän yhteiskäytöksensä takia. On ilo nähdä liuta tuossa asemassa ja tilanteessa olevia ihmisiä, jotka eivät ole monen aiemman vaalikeskustelun tavoin alentuneet sättimään ja solvaamaan toisiaan. Minusta on hyvä, että viime eduskuntavaalien jälkeen äänestäjille, meille kansalle, tarjotaan moista esimerkkiä. Esimerkkiä siitä, että asioista voi keskustella myös käymättä toisten kimppuun. Esimerkkiä siitä, että politiikka voi olla rennompaakin, pönötysvapaata.

Totta on varmaan sekin, että nykyinen presidentin tehtävä ei vallasta riisuttuna enää herätä ehdokkaissa tai puolueissa takavuosien kaltaisia intohimoja. Yhtä lailla kaiken viihteellistyminen näkyy näissäkin tositv-koitoksissa. Ajatelkaa nyt, olisitteko voineet kuvitella vaikkapa Mauno Koivistoa hokemassa tentissä toiseen Pöö! yleisön ja toimittajien pyynnöstä. O tempora, o mores...

Yhtä kaikki, olen tullut siis siihen johtopäätökseen, että tuosta porukasta kaikki pärjäisivät presidentin tehtävässä. Makueroja toki voi olla siitä, miten sitä hoitaisivat. Mutta yleisesti ottaen olen (yllättäen) tyytyväinen tämänkertaiseen otokseen :)


Olemisen sietämätön keveys

Kun on tarpeeksi vanha, muistaa moisenkin elokuvan! Kirjasta puhumattakaan. Mutta otsikon piti nyt olla vain aasinsilta itse asiaan eli ajan kulumiseen, joten jätetään Lena Olinit, Daniel Day-Lewisit ja muut sinne jonnekin, menneisyyden hämärään.

Jos pitäisi nimetä yksi syy, miksi en haluaisi palata takaisin päivätyöhöni vuorotteluvapaan jälkeen, niin se olisi tämä uusi kokemukseni ajan olemuksesta. Kyllä, tajusin toisella aivopuoliskolla töissä ollessani miten päivät ja viikot suhahtelevat ohi. Aina tuntui ettei juuri nyt ehtinyt mennä leffaan/konserttiin, käydä kahvilla ystävän kanssa, suunnitella jotain kivaa menoa, sivistää itseään jne. Aina oli joko maanantai tai perjantai. Ja ne päivät siinä välissä yhtä hämärää massaa.

Entä nyt? Nukun enemmän, lorvin enemmän. Ehdin miettiä maailmaa ja itseäni. Ehdin opiskella, sykäyksittäin mutta kuitenkin. Ehdin edistää oman ns. firman markkinointia, jos siitä vaikka ponnistaisi siivilleen tai edes jaloilleen. Ehdin katsella miten ulkona sataa lunta, millaisia koiria naapuritalossa asuu. Ehdin lukea lehteä ja miettiä kaikenlaista sitä lukiessani. Ehdin harjoitella pianonsoittoa, aina välillä. Ennen kaikkea: ehdin ottaa etäisyyttä kaikkeen sellaiseen, joka töissä käydessä ärsytti, painosti, kiukutti tai muuten vaan painoi mieltä. Siunattu vapaus!

Ihan pelkkää elämäntaiteilua tämä elo ei sentään olo. Huomenna alkaa se mainostamani opetusharjoittelu. Luulen olevani riittävän valmistautunut asiaan, joka sentään on pitkälti tuttu. Luulen myös, että olen erittäin helpottunut kun ensimmäinen päivä on takana. Opiskelijaryhmä on kyllä tuttu ennestään, joten sitä on kiva tavata taas. Ja tänään alkaa Game of Thrones...


Prospero año nuevo

Uusi vuosi. Taas, pitää kai lisätä. Joulua ennen ottamamme valohoidon (lue: etelänmatkan) vaikutukset alkavat kirjaimellisesti himmetä ja pimeys on puskenut päälle. Onneksi täällä Isolla Kirkollakin satoi eilen lunta, turut ja torit valostuivat kummasti samoin kuin synkkä mielenikin :)

Oikeastaan mun pitäisi valmistella opetusharjoittelun tunteja eikä jaaritella täällä blogialustalla, mutta minkäs teet: liha on heikko. Ja viime hetken paniikki ja sitä kautta tehokkuuspiikki vielä tulematta. Ensimmäiset tunnit ovat ensi viikon perjantaina, johon on onneksi siis aikaa. Suunnitelma tosin pitää jättää etukäteen, mikä lyhentää lorvimissektorilla viipyilyä. Aihe ei muuten ole ihan pienimmästä päästä: kulttuuri, perhe ja yhteiskunta. 15 tunnissa pitäisi auttaa opiskelijoita pääsemään jonkinlaiseen alkuun omien sosiaalisten normiensa, arvojensa ja moraalinsa pohtimisessa, siis suhteessa omaan, tulevaan ammattiinsa. Sen päälle vielä avata kulttuurin käsitettä ja merkitystä heidän työssään sekä miettiä millaisia erilaisia perheitä suomalaisessa yhteiskunnassa eleleekään. No, sinänsä teemat ovat kyllä erittäinkin motivoivia ja kiinnostavia. Omat ajatukseni askartelevat nyt lähinnä sen parissa, millaisia tehtäviä haluaisin ryhmällä teetättää oppimisen tukena.

Tällä viikolla ajatukset ovat askarrelleet myös tulevien vaalien parissa. Enkä nyt tarkoita USA:ta ja Iowaa, vaan näitä kotoisia Ken-on-maassa-paras-Paavo -vaaleja. Ai niin, onhan siellä pari muutakin mukana noiden Paavojen lisäksi.

Superiloiseksi minut teki muutama uutinen Pekka H:n nousevasta kannatuksesta. Luulen että ne tulevat tismalleen oikeaan aikaan: ihmiset huomaavat että PH on kuin onkin ihan oikea, vakavasti otettava, kandidaatti eikä mikään C-sarjan täyte-ehdokas. Kunpa noste jatkuisi! Meillä kun olisi kerrankin mahdollisuus saada oikeasti älykäs ja ammattitaitoinen pressa - edellisiä väheksymättä ;)

Presidentinvaaleja aasinsiltana käyttäen: huomaan muuten edelleen ärsyyntyväni tähän Suomen kulttuuripiirien (ja -pierujen) kitinään taannoisista Musiikkitalon avajaisista ja siitä ettei Paavo A ollut paikalla. Dziizös, ihmiset, voisitteko hankkia itsellenne elämän? Mikäs viidakon laki se on, että kulttuuriministerin on aina ja kaikkialla pantava klassinen musiikki ja eliitin mieltymykset ensisijalle? Läsnäolo korkean tason urheilutapahtumassa on minusta sekin hyvin perusteltua, semminkin kun se sattuu kuulumaan ko. ministerin työkenttään. Ja, kuten siippani jaksaa sitkeästi huomauttaa: olihan siellä Musiikkitalossa paikalla Jyrki K valtiovallan edustajana. Tuskinpa kulttuuriministeri myöskään ehtii paikalle kaikkien muiden kaupunkien/paikkakuntien kulttuuripalatsien avajaisiin - en näe että Helsingin kohdalla tarvitsisi tehdä poikkeusta vain pääkaupungin statuksen verukkeella. Nyt takaisin opintojen pariin. Bis bald!


Ystävistä ja Fredrik Suuresta

Olen pohtinut täälläkin aiemmin ystävyyden teemaa. Taitaa siis olla oma päänsisäinen kestosuosikkini. Ai miten niin? No kun ystävät ovat mietityttäneet pitkin syksyä. Joskus valvotuttaneetkin, mikä ylläpitää tiettyä tasapainoa: palkkatyö valvotti aikanaan säännöllisesti. Valvomisen määrä on siis vakio, näemmä.
Mutta ystävyydestähän mun piti kirjoittaa eikä uniongelmistani. Menköön nyt vaikka myös senkin piikkiin, että vuoden loppuessa on hyvä tehdä vähän tilinpäätöstä oman elämänsä kanssa.

Aiemmin pidin itseäni hyvin onnekkaana. Ystäviä, kavereita, positiivisia ihmiskontakteja tuntui olevan paljonkin. Viimeisen vuoden aikana olen korjannut tätä käsitystäni useaankin otteeseen. Huomasin ärsyyntyväni oman asemaani suhteessa moneen läheisenä pitämääni ihmiseen, suhteesta kun puuttuikin tarkemmalla analyysilla tykkänään vastavuoroisuus.

Mitäkö tällä tarkoitan? No mm. sitä, että ystävyytemme säilyi hengissä nimenomaan minun aktiivisuuteni kautta. Vastapuoli harvemmin (jos koskaan) näki vaivaa kyselläkseen kuulumisia,
sopiakseen tapaamisesta - tai mikä nyt välejämme olisikaan pitänyt lämpiminä. Olenkin tehnyt sinänsä inhoja ihmiskokeita lähipiirissäni. Olen vähentänyt omia yhteydenottojani ihmisiin ja odotellut josko minulle tulisi posteja, soittoja jne. Kaameaa on ollut huomata ettei niitä ole kuulunut. Juu, tajuan kyllä että itse kullakin on omat kiireensä. Kellä perhe pitää kiireisenä, kuka keskittyy uraansa, opiskeluihinsa tai johonkin ongelmalliseen elämäntilanteeseensa. Luulisi silti että jokaisella olisi aikaa hoitaa sellaisia läheisiä ihmissuhteita, joita pitää tärkeinä.

Asiaa moneen otteeseen ja myös monena unettomana yönä pohtineena olen tullut siihen vääjäämättömään ja emmottavaan lopputulokseen, etten ole kovin tärkeä ystävä kovinkaan monelle ihmiselle.

Erikseen ovat sitten ne hardcore-tapaukset, joiden tukemiseen, terapoimiseen ja kaikenlaiseen kuuntelemiseen olen pannut paljonkin paukkuja. Asioiden selvittyä, ongelmien kaikottua ja elämäntilanteen tasoituttua onkin käynyt niin että minä olen saanut jäädä ja mennä. Tylsää. Epäreiluakin. Loukkaavaa, ehdottomasti.

Onhan mahdollista että minulla on epärealistiset odotukset niitä kohtaan, joita olen pitänyt ystävinäni. Ehkä monien omat käsitykset ystävyyden merkityksestä eroavat merkittävästi omistani.
Ehken osaa itse oikeasti toimia fiksusti ystävyyssuhteissani vaan huomaamattani karkoitan kaverini muiden pariin. Mene ja tiedä. Huomaan kuitenkin, että varsinkin nyt kun vapaata aikaa on ollut
huomattavan paljon, suorastaan kärsin ohenevista ystävyyksistä.

Voikohan sitä enää panna kaveripiiriään uusiksi tai hankkia uusia, merkityksellisiä ystävyyssuhteita? En tiedä sitäkään. Vai lieneeköhän tässä kysymys jostain suuremmasta, elämän taitekohtaan liittyvästä muutosryppäästä? Niin paljon kysymyksiä ja tuskin yhtään vastausta :)

Tänään kuitenkin mennään juhlistamaan vuodenvaihdetta yhden sellaisen ystävän luokse, joka halusi meitä nähdä. Lienee paras keskittyä siihen mitä on, sen sijaan mitä on joskus ollut tai voisi olla.

Asiasta kukkaruukkuun: viime keväisen Potsdamin matkan jälkiherännäisenä seurauksena lainasin kirjastosta Fredrik Suuren elämäkerran. Nyt olen täysin sen pauloissa! Kiinnostava elämä, monessakin mielessä.
Alkusysäyksen F:n elämään tutustumiseen sain siitä ristiriidasta, joka syntyi Sanssoucin palatsin ja hänen hautansa välille: jälkimmäinen kun oli perin vaatimaton ja kokonaan vailla keisarillista loistoa - kaiketi valtiaan itsensä toivomuksesta.

Tässä siis vuoden viimeisen päivän ups and downs. Räiskyvää uutta vuotta kaikille ja tapaamisiin 2012!


I hear the blues a-callin' tossed salad and scrambled eggs

Joulun paras lahja oli dvd-boksillinen Frasieria. Sitä on nyt tapitettu onnellisena joulun pyhät ja vähän eilen illallakin. Cranen perheen saaga osuu ja uppoaa minuun kuin Korkeajännitys. Parhaita jaksoja voi katsoa uudelleen nautinnollisella odotuksella: tietää milloin tulee se paras punchline tai milloin ajoitus toimii muuten parahultaisesti. Ja oh boy, olisipa omasta asunnosta sellainen näkymä kuin Frasierilla...

Tänään päättyi monen kuukauden sanomalehdetön aika. Olimme keskeyttäneet jakelun paristakin syystä. Halusimme vähän karsia menoja, mikä on aina hyvä syy kaiken kulutuksen arvioimiseen :) Halusimme - tai ainakin minä, siipasta en mene takuuseen - tauon Maan Parhaan Lehden omahyväisestä asennoitumisesta maailmanmenoon ja itseensä. No, nyt se kustantajan ja painotalon lahja maailmalle taas kolahti postiluukusta. Tartuin lehteen uteliaanakin; olisiko oma katsanto sen syvimmästä olemuksesta muuttunut. Mjaa, joudun kyllä tunnustamaan että yhden lehden perusteella en vielä osaa muodostaa tuosta kantaani. Aamu tuntui kuitenkin erilaiselta, kun molemmat keskittyivät lehdenpuolikkaaseensa radionkuuntelun tai hajanaisen keskustelun sijaan.


Comeback?

Jahas. Ensin piti selviytyä töistä lomalle ja vuorotteluvapaalle. Sitten ne molemmat veivät mennessään. Kesä kului suurelta osin mökillä, ilman sen kummempia tietoteknisiä yhteyksiä. Syksyn alettua palattiin kaupunkiin. Mietin monesti että kirjottaisinko jotain tänne, ja jos, niin mitä. En kirjoittanut. Pää oli tyhjä. Kynnys kirjoittaa mitään nousi suuremmaksi ja suuremmaksi.

Viime viikolla tapasin ystävää. Hän sattui kysymään mitä blogirintamalle kuului. En osannut sanoa juuri muuta kuin etten ole kirjoittanut aikoihin mitään. Mutta ehkä tuo kysymys oli kaikki mitä tarvittiin: täällä ollaan. Tuskinpa kukaan on henkeään pidätellen odotellut josko Jetsetterin näppäimistöstä kirpoaisi jokin viihdyttävä tai terävä hengentuotos. Itse olen kuitenkin odottanut itseäni, egomaanikko kun olen.

Niin, olen siis ollut vuorotteluvapaalla nyt muutaman kuukauden. Aika kulunut olemiseen, urheiluun. Opintoihin. Arvelin etukäteen että kunhan päivät ja viikot kuluvat, alkaa mielen sopukoista nousta esiin tavaraa joka vaatii huomiota. Arvelu on osoittautunut oikeaksi. En vain etukäteen hoksannut mitä pintaan nousisi. Ehkäpä kirjoitan tuosta erikseen.

Nyt on hidas aamu, yksi monista. Lopettelen aamiaista, kuuntelen radiota. Mietin mitä tänään alkaisi. Ulkona aamun hämärä vaihtuu joksikin valonkaltaiseksi tilaksi. Elämä on. Ja hyvä niin.


Tapahtuma

Eilen tuli katsottua Eventin toinen jakso. Saapas nähdä jaksanko innostaa itseni enää kolmannen katsomiseen. Mikähän siinä on, että vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen näissä sarjoissa toistuvat samat teemat ja asetelmat? Armeijan ja sotilaiden vastuulla on ratkaista kansakuntaa koskevat asiat - neuvottelupöydissä ei koskaan ole minkään muun ammattikunnan edustajia. Koska ei ole enää poliittisesti korrektia ilmaista epäluuloja olemassaolevia vähemmistöjä ja muukalaisia vastaan, saavat alienit edustaa aina sitä Tuntematonta Uhkaa. Hohhoijaa. Booooring, sanon minä.

Tässä on hieman sama rasittavuus kuin aikanaan kun olin koukkuuntumassa Civilization-peliin. Siinähän pärjäsi mainiosti vain, jos agressiivisesti hyökkäili naapuriensa kimppuun ja valloitti heiltä kaupunkeja. Jos halusi elää rauhanomaista elämää ja kehittää omaa yhteiskuntaansa, tuli jonkun mongolilauman yliajamaksi.

Tai meistä ihmisistähän tuo viime kädessä kai kertoo. Kiihottavaa ja viihdyttävää on vain taistelu, tappaminen, tuntemattoman leimaaminen vaaralliseksi, ja vallankäyttö. (Tappamista lukuun ottamatta samat teemat toistuvat noissa iänikuisen puuduttavissa vaalikeskusteluissakin). Pasifismi ei myy, ei tv-sarjoja eikä tietokonepelejä.

Mjuu, älkää käsittäkö väärin. Tykkään minäkin lukea dekkareita ja katsoa eritoten brittiläisiä ja pohjoismaisia poliisisarjoja. Tappamisellahan niissäkin pelataan. Väitän kuitenkin, että niissä katsantokulma on hieman toinen. Keskiössä ovat myös tilanteen problematisoiminen ja ihmisten välinen vuorovaikutus. Sitä paitsi, voiko joku mukamas vastustaa Mikael Persbrandtin karismaa?


Kesäduuniblues

Tuo otsikko ei oikeastaan liity mihinkään. Tulipahan vai mieleen ns. tajunnanvirtatekniikalla. Tai intuitiolla, miksi kukakin sitä nyt kutsuukaan.

Jos yritän eritellä tässä lennosta alitajuntani sokkeloita, niin kesä assosioituu varmaan tuohon ulkona möllöttävään antisäähän: ei ole oikein mikään vuodenaika hetkellisesti. Duuniblues taas siihen, että istun työpisteessäni, ja määrä olisi olla sekä luova että tuottelias. Hahaa, tuo yhdistelmähän on yhtä helposti saavutettavissa kuin epäitsekkyys Paavo Väyryseltä.

Mutta hups, nyt olin heti ilkeä. Tarkoitus kun oli olla kaikkea muuta: ohittaa sekä Nuotat että Persut, Japanit, Libyat ja Norsunluurannikot (mietin muuten viikonloppuna että eikö voisi ennemmin sanoa Norsunluurannikossa kuin -rannikolla, jos maasta puhutaan).

Viikonloppuna tuli sekä urheiltua (ruumis kaipaa kiinteytymistä), kokattua (nam!) sekä katsottua kolme Pedro A:n leffaa putkeen eilen. Mieli lepäsi. Ja miksei ruumiskin, ponnistelujen jälkeen. Vaikka työstäni pidänkin, nuo vapaa-aikojen sosiaaliset riennot saavat minut kuitenkin tuntemaan itseni enemmän minuksi. Oikein onnistuneen viikonlopun jälkeen onkin yleensä vaikea orientoitua työminään ja -rooliin. Vaan lähteehän se aina sitten sujumaan, viimeistään tiistakina.

Tulipas tästä nyt kaikkinensa tajunnanvirtaa. Poistun luovan tehokkuuden sektorille - pitäkää peukkuja. Takaisin taas, kun virta vuolaana soljuu. Tai muuta sellaista.


Jospa oisin lintu vaan

Olen pienestä pitäen ollut tarkkailija. Harjaannuin lapsuudenkodissani siihen, että asioita ja ihmisiä on hvyä katsella hieman etäämmältä. Kauempaa oli myös hyvä luikkia karkuun, jos tilanne alkoi muuttua tavalla tai toisella epämieluisaksi.

Osin noiden kokemusten ja osin kaiketi myös ns. luontaisten taipumusten takia olen myös kehittynyt vähintäänkin kohtalaiseksi ihmislukijaksi. Tarkoitan siis kykyjä tulkita ihmisten käytöstä, eleitä ja ilmeitä. Toisinaan menee railakkaasti metsään, tietysti. Useimmiten arvioni osuvat kuitenkin kutakuinkin samalle hehtaarille tai aarille. Nyt, mainostamaani vuorotteluvapaata odottaessani, hahmottelen myös suunnitelmaa miten entistä enemmän hyödyntää noita taitojani myös leivän hankkimisessa.

Mutta mistäs tämä juolahti mieleeni? Siitä kaiketi, että tuijotin sumuisin silmin ulos työpisteeni ikkunasta ja katselin haaveellisena ulkona loimottavaa kirkasta talvipäivää. Juuri nyt voisin jättää työhuolet sikseen ja lehahtaa siiville tarkkailemaan ihmisten tiistaisia touhuja tuossa Hakaniemessä. Samalla saisin tarvitsemaani etäisyyttä miettiä viime päivien kohtaamisia ja päähäni virinneitä ajatuksia.

Kuten nyt sitä, miten jumalanpalvelukset rakentuvat itselleni vieraan mallin ympärille: jos ei omasta suusta tule ulos kuin raakuntaa, miten voisi nauttia laulaen toteutuvasta yhdessäolosta. Tämä virisi mieleen Sateenkaarimessussa hiljaa istuessani; sama ajatus toki putkahtaa esiin kavereiden seurana karaokebaarissa istuessa tahi juhlissa, joissa tulee se karmaiseva hei-me-kaikki-laulamme-yhdessä-koska-se-on-huisin-kivaa -osuus. Auh. Vain toiset laulutaidottomat voinevat syvästi ja todesti ymmärtää, miten nuo hetket voivat riipiä ja raastaa.

Tai että mitkäs kaikki kirjat ovatkaan muokanneet omaa ajatteluani samalla lailla kuin tuo aiemmin jo mainitsemani Osattomien planeetta. Tämä taas virisi mieleen kirjakerhomme kohtaamisessa. Le Guinin lisäksi Hermann Hessen Arosusi nyt ainakin, ja onhan niitä muitakin, kun mielensä sopukoita alkaa kaivelemaan. Eivätkä kaikki suinkaan ole teoksia, jotka tuli luettua siinä maailman- ja elämäntuskaisemmassa nuoruudessa. Aina välillä ihan aikuisenakin tulee eteen kirja, joka tuntuu vain niin pakahduttavan todelta, ja jonka jälkeen mikään ei ole enää aivan entisellään.

Aika aikaansa kutakin. Lienee pakko palata miettimään seminaarijärjestelyjä, koulutusten teemoja ja työsuojelun ihanuuksia. Bis bald ja lisää tuonnempana.


Minä ja opettajat

Hassua miten jotkin taakseen jättämät asiat löytää kirjaimellisesti edestään ja elämästään myöhemmin. Enkä edes tarkoita nyt ammoin dumpattuja poika/tyttöystäviä tai muita liehukkeita.

Minun piti aikanaan tehdä opettajan pedagogiset opinnot osana tutkintoani. Läpäisin jo valintakokeenkin, joka ei tosin kovin kummoinen ollut - kilpailua kun oman aineen paikoista ei ollut kuin nimeksi. Lämmittelin jo jossain illanvietossa hieman alustavasti suhdetta ainekohtaiseen didaktikkoonkin, joka kulki vanhempien opiskelijasukupolvien puheissa aika hirviömäisessä maineessa.

Sitten jokin sai kuitenkin minut pyörtämään päätökseni. En koskaan aloittanut opettajaopintoja. Muistaakseni tuolloin logiikkani kulki jotensakin niin, etten ollut kiinnostunut opettamisesta sen paremmin työnä kuin ammattinakaan. Opinnot ja elämä veivät toisaalle. Ja pysyvästi, niin ainakin vakaasti luulin.

Nyt, muutama työpaikka myöhemmin, olenkin hämmästyksissäni. Koulutan sivutoimisesti mutta melko säännöllisesti aikuisia eri puolilla Suomea. Olen tuottanut opetusmateriaalia ja käynyt muutaman pedagogisen täydennyskoulutuskurssin. Ja, ennen kaikkea tykkään kouluttamisesta yli kaiken, ja olen muidenkin kuin omasta mielestäni omassa elementissäni siinä.

Niinpä tsädää: aion hakea opettajakorkeakouluun saadakseni pedagogisen pätevyyden. Nyt väsään hakemusta ja mietin miten varmistaisin mahdollisimman hyvät pisteet haussa. Ja jos hyvin käy, niin viimeistään elokuussa käyn taas opin tielle! Miten tässä näin pääsikään käymään??