Hämeen huumaa

Tänään olen viettänyt hyvää ja rehellistä kotipäivää. Ellei aamun käyntejä parturissa ja uimahallissa lasketa. Aika on kulunut rattoisasti radiota kuunnellessa, kirjoja lukiessa, torkkuessa. Äsken piipahdin kaupassa ja vaihdoin muutaman sanan naapurin kanssa - juttutuokio piti pitää lyhyenä kun kylmä alkoi käydä ytimiin.

Siippa on kavereidensa kanssa parantamassa maailmaa, siitä tuo otsikko kumpusi myös. Lähetteli huolestuneena tekstareita josko ikävystyn täällä, yksinäni. Mutta mikäs mun on ollessa! Olen ehtinyt miettiä opiskelutehtäviäkin ja vähän luonnostellakin mitä seuraavaksi kirjoitan wikialustalle erilaisista oppijoista. Tuo opettajaslangi on muuten luku sinänsä. Kaikenlaisia eufemismeja sitä onkin luotu eri tarkoituksia varten. Huomaan että ne opiskelutoverit, jotka ovat töissä (ihan oikeissa, opettajan sellaisissa) jossain oppilaitoksessa käyttävät sujuvasti kaikenlaisia sanoja, kuten prosessi, eriyttäminen, hensu, pedagoginen malli. Sitten me maan matoset, maallikot, rämmimme perässä ja joskus vähän ihmettelemme ääneenkin. Niin kuin nyt tuota erilaista oppijaakin. Ainakin näiden opintojen valossa se on termi, joka tarkoittaa pääasiallisesti niitä oppilaita, joilla on ongelmia. Hankalia tapauksia. Juu, sivulauseissa muistetaan muistuttaa, että erilainen oppija voi tarkoittaa muitakin. Kuten nyt vaikka maahanmuuttajia. Mutta hankaliahan nekin ovat, oppilainakin. Oma kokemukseni tähän asti on ollut se, että täydennyskoulutuksissa periaatteessa kaikki ovat erilaisia oppijoita. Kellä mikäkin tausta ja mikäkin motivaatio osallistua koulutukseen. Erilaisuus on itsestäänselvyys, jonka kanssa kouluttajan on syytä tulla toimeen. Nyt tuntuu siltä, että oma ajattelu onkin ollut naiivia: erilaisuuteen pitää suhtautua pykälien ja dokumenttien, menettelytapojen ja asetusten kautta. Jos nyt vähän kärjistän :)

Opetusharjoittelu on onneksi suurelta osin ohi. Muutama pienempi palanen uupuu, samoin kuin loppuarviointi. Ohjaaja on käyttäytynyt matkan varrella niin mielikuvitusrikkaasti mua kohtaan, että siitä kertynee suurin oppi elämää ja mahdollista, tulevaa opettajuutta varten. Tyyliin älä-koskaan-itse-sorru-samaan. Kukin taaplannee tyylillään. Minä menin ja lainasin narsismia käsittelevän opuksen kirjastosta. Sain siitä ensiapua jäsentymättömään pahaan olooni harjoitustuntien jälkeen...

Perjantaina kohti Belgian maata. Vohvelit ja oluet kutsuvat. Röyh!

Perjantai ei moneen kuukauteen ole tuntunut erityisen perjantailta. Pikemminkin meidän torstaimme on ollut samassa roolissa, siippa kun on töissä vain tiistaista torstaihin. Tänään asiat ovat hetkellisesti toisin.

Viikkoon mahtui monta vaihetta. Joudun oikein pinnistämään muistaakseni, että alkuviikosta olin toden totta kahtena päivänä opintojeni lähiopetuspäivissä Hämeenlinnassa. Keskiviikko meni opetusharjoittelun syövereissä, torstai siitä toipuessa: piano-opettajattareni kävi takomassa oppia päähäni; lisäksi edistin yhteistä hyvää käymällä neuvottelemassa tulevista koulutuskeikoistani yhdessä järjestössä, jossa olen huseerannut välillä. Tänään olikin taas opetusharjoittelun vuoro, tavallaan; olin seuraamassa ohjaajani opetusta yhdessä täydennyskoulutusprojektissa ja vähän kouluttamassakin siinä.

Tästä kaikesta sikisi kunnollinen ja porvarillinen perjantaifiilis. Kävin vetämässä henkeä höyrysaunan hämärässä hetken, nyt on illallinen syöty, punkkupullo auki ja stereoissa revittelee Astor Piazzolla. Huomenissa olisi määrä käydä korkkaamassa lähimetsän ladut. Niin ja perehtyä ensimmäiseen viisufinaaliin (Tanska) netin kautta. Ynnä valmistautua sunnuntaiseen sukulaisvierailuun: siipan täti ja serkku perheineen ovat tulossa syömään. Ja sitten voikin keskittyä jännittämään miten meitin käy vaaleissa. Ai niin, ja äänestääkin pitää vielä. Muistakaa tekin!! :)

Olen nyt katsonut sen verran noita vaalikeskusteluja, että yksi ajatus ainakin on muotoutunut pääkopassani niiden tiimoilta. Eikä se liity äänestyspäätökseeni, oma ehdokkaani on ollut selvillä jo pitkään.

Olen sen sijaan ruvennut fanittamaan koko kandidaattilaumaa ihan tietystä syystä: heidän yhteiskäytöksensä takia. On ilo nähdä liuta tuossa asemassa ja tilanteessa olevia ihmisiä, jotka eivät ole monen aiemman vaalikeskustelun tavoin alentuneet sättimään ja solvaamaan toisiaan. Minusta on hyvä, että viime eduskuntavaalien jälkeen äänestäjille, meille kansalle, tarjotaan moista esimerkkiä. Esimerkkiä siitä, että asioista voi keskustella myös käymättä toisten kimppuun. Esimerkkiä siitä, että politiikka voi olla rennompaakin, pönötysvapaata.

Totta on varmaan sekin, että nykyinen presidentin tehtävä ei vallasta riisuttuna enää herätä ehdokkaissa tai puolueissa takavuosien kaltaisia intohimoja. Yhtä lailla kaiken viihteellistyminen näkyy näissäkin tositv-koitoksissa. Ajatelkaa nyt, olisitteko voineet kuvitella vaikkapa Mauno Koivistoa hokemassa tentissä toiseen Pöö! yleisön ja toimittajien pyynnöstä. O tempora, o mores...

Yhtä kaikki, olen tullut siis siihen johtopäätökseen, että tuosta porukasta kaikki pärjäisivät presidentin tehtävässä. Makueroja toki voi olla siitä, miten sitä hoitaisivat. Mutta yleisesti ottaen olen (yllättäen) tyytyväinen tämänkertaiseen otokseen :)

Kun on tarpeeksi vanha, muistaa moisenkin elokuvan! Kirjasta puhumattakaan. Mutta otsikon piti nyt olla vain aasinsilta itse asiaan eli ajan kulumiseen, joten jätetään Lena Olinit, Daniel Day-Lewisit ja muut sinne jonnekin, menneisyyden hämärään.

Jos pitäisi nimetä yksi syy, miksi en haluaisi palata takaisin päivätyöhöni vuorotteluvapaan jälkeen, niin se olisi tämä uusi kokemukseni ajan olemuksesta. Kyllä, tajusin toisella aivopuoliskolla töissä ollessani miten päivät ja viikot suhahtelevat ohi. Aina tuntui ettei juuri nyt ehtinyt mennä leffaan/konserttiin, käydä kahvilla ystävän kanssa, suunnitella jotain kivaa menoa, sivistää itseään jne. Aina oli joko maanantai tai perjantai. Ja ne päivät siinä välissä yhtä hämärää massaa.

Entä nyt? Nukun enemmän, lorvin enemmän. Ehdin miettiä maailmaa ja itseäni. Ehdin opiskella, sykäyksittäin mutta kuitenkin. Ehdin edistää oman ns. firman markkinointia, jos siitä vaikka ponnistaisi siivilleen tai edes jaloilleen. Ehdin katsella miten ulkona sataa lunta, millaisia koiria naapuritalossa asuu. Ehdin lukea lehteä ja miettiä kaikenlaista sitä lukiessani. Ehdin harjoitella pianonsoittoa, aina välillä. Ennen kaikkea: ehdin ottaa etäisyyttä kaikkeen sellaiseen, joka töissä käydessä ärsytti, painosti, kiukutti tai muuten vaan painoi mieltä. Siunattu vapaus!

Ihan pelkkää elämäntaiteilua tämä elo ei sentään olo. Huomenna alkaa se mainostamani opetusharjoittelu. Luulen olevani riittävän valmistautunut asiaan, joka sentään on pitkälti tuttu. Luulen myös, että olen erittäin helpottunut kun ensimmäinen päivä on takana. Opiskelijaryhmä on kyllä tuttu ennestään, joten sitä on kiva tavata taas. Ja tänään alkaa Game of Thrones...

Uusi vuosi. Taas, pitää kai lisätä. Joulua ennen ottamamme valohoidon (lue: etelänmatkan) vaikutukset alkavat kirjaimellisesti himmetä ja pimeys on puskenut päälle. Onneksi täällä Isolla Kirkollakin satoi eilen lunta, turut ja torit valostuivat kummasti samoin kuin synkkä mielenikin :)

Oikeastaan mun pitäisi valmistella opetusharjoittelun tunteja eikä jaaritella täällä blogialustalla, mutta minkäs teet: liha on heikko. Ja viime hetken paniikki ja sitä kautta tehokkuuspiikki vielä tulematta. Ensimmäiset tunnit ovat ensi viikon perjantaina, johon on onneksi siis aikaa. Suunnitelma tosin pitää jättää etukäteen, mikä lyhentää lorvimissektorilla viipyilyä. Aihe ei muuten ole ihan pienimmästä päästä: kulttuuri, perhe ja yhteiskunta. 15 tunnissa pitäisi auttaa opiskelijoita pääsemään jonkinlaiseen alkuun omien sosiaalisten normiensa, arvojensa ja moraalinsa pohtimisessa, siis suhteessa omaan, tulevaan ammattiinsa. Sen päälle vielä avata kulttuurin käsitettä ja merkitystä heidän työssään sekä miettiä millaisia erilaisia perheitä suomalaisessa yhteiskunnassa eleleekään. No, sinänsä teemat ovat kyllä erittäinkin motivoivia ja kiinnostavia. Omat ajatukseni askartelevat nyt lähinnä sen parissa, millaisia tehtäviä haluaisin ryhmällä teetättää oppimisen tukena.

Tällä viikolla ajatukset ovat askarrelleet myös tulevien vaalien parissa. Enkä nyt tarkoita USA:ta ja Iowaa, vaan näitä kotoisia Ken-on-maassa-paras-Paavo -vaaleja. Ai niin, onhan siellä pari muutakin mukana noiden Paavojen lisäksi.

Superiloiseksi minut teki muutama uutinen Pekka H:n nousevasta kannatuksesta. Luulen että ne tulevat tismalleen oikeaan aikaan: ihmiset huomaavat että PH on kuin onkin ihan oikea, vakavasti otettava, kandidaatti eikä mikään C-sarjan täyte-ehdokas. Kunpa noste jatkuisi! Meillä kun olisi kerrankin mahdollisuus saada oikeasti älykäs ja ammattitaitoinen pressa - edellisiä väheksymättä ;)

Presidentinvaaleja aasinsiltana käyttäen: huomaan muuten edelleen ärsyyntyväni tähän Suomen kulttuuripiirien (ja -pierujen) kitinään taannoisista Musiikkitalon avajaisista ja siitä ettei Paavo A ollut paikalla. Dziizös, ihmiset, voisitteko hankkia itsellenne elämän? Mikäs viidakon laki se on, että kulttuuriministerin on aina ja kaikkialla pantava klassinen musiikki ja eliitin mieltymykset ensisijalle? Läsnäolo korkean tason urheilutapahtumassa on minusta sekin hyvin perusteltua, semminkin kun se sattuu kuulumaan ko. ministerin työkenttään. Ja, kuten siippani jaksaa sitkeästi huomauttaa: olihan siellä Musiikkitalossa paikalla Jyrki K valtiovallan edustajana. Tuskinpa kulttuuriministeri myöskään ehtii paikalle kaikkien muiden kaupunkien/paikkakuntien kulttuuripalatsien avajaisiin - en näe että Helsingin kohdalla tarvitsisi tehdä poikkeusta vain pääkaupungin statuksen verukkeella. Nyt takaisin opintojen pariin. Bis bald!