Sattuneesta syystä minulla ei ole ollut enää kohta kahteenkymmeneen vuoteen erityistä syytä viettää isänpäivää. Niinpä se nytkin vilahti ohi melko arkisissa puuhissa: roudasimme lähestyvän muuton alta erinäisiä tarvekaluja parempaan talteen veljelleni. Samassa tohinassa tuli myös vietyä muutama ulkokasvi hortonomiseen hoivakotiin kaverille. Päivän erityisplaatu
tuli mieleen lähinnä veljen luona aamukahvipöydässä, kun sankari mietti missä hänen nyt jo aikuiset lapsensa viilettävät; sekä illalla muuttotöiden jälkeen auki olevaa kauppaa etsiessä.
Erityinen päivä tai ei, vuodesta toiseen isänpäivä herättää kaikenlaisia ajatuksia ja tunteita. Aloitetaan tuosta kauppateemasta. En ole mikään vimmainen sunnuntaiaukiolojen kannattaja, päinvastoin. Hyvä kun niitäkin päiviä on, jolloin ruokakaupan myyjilläkin
on ihan pakosta vapaata. Maito- ja leipäkioskia etsiessä huomasimme kuitenkin siipan kanssa ihmettelevämme miten isänpäivä tuntui jouluakin pyhemmältä: edes se aina-auki-oleva-lähisiwa ei ollut nyt nälkäisten muuttajien palveluksessa. Meidän onneksemme
löytyi sitten niiden parjattujen ja sosiaalituella elävien maahanmuuttajien aukipitämä lähikauppa ja lähipizzeria, jotka pelastivat
sunnuntai-iltamme.
Isänpäivä saa toki myös miettimään omaa isyyttä, joka ei koskaan toteutunut. Television puoli-imelät lähikuvat uunituoreista, liikutuksen vallassa olevista isistä saavat minut yhtä aikaa vaivautuneeksi ja kateelliseksi. Vaivautuneeksi oman ulkopuolisuuden kokemuksen vuoksi: huonopa tuohon tarinaan on liittyä millään tasolla, varsinkaan emotionaalisesti. Olo on vähän samanlainen kuin katsellessa kulttuuridokumenttia eskimoiden elämästä - tarinankertojan käyttämä kielikin on ajoittain käsittämätöntä ja vierasta.
Kateelliseksi nuo esimerkki-isät ja heidän kertomansa saavat minut samalla tapaa kuin uimahallissa isä-lapsi -kokoonpanoja seuratessa: tuollaistako on nykylapsen arki, jossa isä (ainakin nuo tapaukset) on luontevasti läsnä ja lähellä. On äkisti vaikea hahmottaa, kumpaan tai keneen samaistuu. Siihen isään, joka nauttii lastensa kanssa olemisesta ja tekemisestä, vaiko jälkikasvuun, jolle isä on tuttu ja turvallinen hahmo. Uimahallissa kateuteeen liittyy kyllä lapsettoman ärtymystäkin, piltit kun joskus koettelevat lähiympäristön metelinsietokykyä ihan urakalla.
Puhumattakaan niistä käytöstavoista ja niiden puutteesta, johon tuntemattoman setämiehen tekisi mieli lausua sana tai parikin.
Niin, se minun isäpäivän minimaalinen vietto katkesi aikanaan oman isäni kuolemaan. Ei edes mihinkään äkilliseen, vaan hitaaseen ja etukäteen
odotettuun. Sen jälkeen on ollut hyvin aikaa pohtia välejämme ja selvitellä niitä. Aikaa miettiä millainen ihminen isä oikein olikaan. Aikaa antaa vähän kerrassaan anteeksi ainakin osa siitä vieraudesta ja etäisyydestä, joka noilta tv- ja uimahalli-isiltä näyttää tyystin puuttuvan. Aikaa rakentaa omaa aikuisuuttaan suhteessa sukulais- ja kummilapsiin. Aikaa huomata omat puutteensa noissa suhteissa. Ja ennen kaikkea aikaa tunnustella ajatusta, ettei minusta tullut oman isäni tai kenenkään muunkaan kaltaista isää.
