Hämeen huumaa

Eilen oli kummilapsen ns. aikuissynttärit. Siis vieraina aikuisia - ne varsinaiset esiteinikinkerit ovat kuulemma myöhemmin. Ainakaan viime vuonna ei synttäreitä juhlittu, vanhemmat kun erosivat tässä joku aika sitten. Nyt sankarin isä oli kutsunut kokoon omat vanhempansa, ex-vaimonsa nro 1, vanhan ystävänsä lapsineen ja minut ynnä siipan. Sekä ennakkomainonnasta poiketen myös ex-vaimonsa nro 2, kummilapsen äidin.

Tämän ex-vaimo nro 2:n kanssa olimme joskus maailmassa hyvin läheiset ystävät. Tarkemmin ajatellen ihan läpi tämän nyt jo edesmenneen liiton, joka tuotti kummilapsen. Sekä läpi heidän hermojarepivän eronsa (onko niitä muunlaisia?) ynnä sen jälkeisen epätoivon, masennuksen ja katumuksen. Ei ollut kerta eikä kaksi, kun ystävä ilmaantui oven taakse kyynelehtivänä hakemaan neuvoja ja olkapäätä. Lounastimme niin tiheään eräässäkin etnisessä ravintolassa tuossa vaiheessa, että tarjoilijat alkoivat jo katsoa minua kieroon epäillen minun piinaavan poloista naista itkun partaalle.

Kunnes sitten tapahtui jotain selittämätöntä, ja tämä ystäväni pani käytännössä välit poikki. Tjaa, tai teknisesti ei kuitenkaan. Hän vastailee nimittäin satunnaisiin tekstareihini edelleen kohteliaasti mutta viileästi. Mutta lakkasi toimimasta mitenkään vastavuoroisesti ystävyydessämme. Ei jaksanut kuunnella minun asioitani eikä lopulta enää hakeutunut kanssani minkään kanavan kautta yhteyteen. Emme olleet ennen eilistä tavanneet yli vuoteen; totta puhuen olin iloinen etten ennen kutsuille menoa tiennyt tapaavani nytkään. Jossain vaiheessa sain hänestä sen verran selitystä irti, että ei kuulemma saanut minun ystävyydestäni sitä mitä ystävyydeltä haluaa. Mitäs siihen sitten enää vastaan sanomaan?

Jaa, ne juhlat eilen. No, ne sujuivat niin kuin tuollaiset nyt tapaavat sujua. Keskusteltiin kohteliaasti isovanhempien kanssa, maisteltiin herkkuja, laulettiin päivänsankarille ja istuttiin maltillisesti iltaa. Ystäväni, tai se ex-sellainen, toki piti vaarin ettei istahtanut minun lähelleni tai joutunut muuten tilanteeseen, jossa olisi pitänyt jutella jotain kahdenkeskisempää. Ex-vaimo nro 1, jota en ollut aiemmin tavannut koskaan, osoittautui ihan normisosiaaliseksi, iloiseksi ihmiseksi (eikä vainoharhaiseksi ja skitsoilevaksi hulluksi, niin kuin ex-vaimo 2 joskus oman seurustelunsa ja avioliittonsa alussa hänet tuli markkinoineeksi, toim.huom.). Isovanhempien kanssa rupattelimme kaikenlaista kesäteattereista, kirjallisuudesta, radio-ohjelmista ja kissoista. Sankarin isän uusin naisystävä vain loisti poissaolollaan. Mikä oli lievä pettymys, kun häntäkään en ole vielä onnistunut tapaamaan. Mihin lie siivouskomeroon oli tungettu juhlien ajaksi.

Kun matkasimme juhlista kotiin, laskeutui minun päälleni kovin haikea olo. Muistin satunnaisia välähdyksiä ystäväni kanssa tekemistämme matkoista, baari-illoista, yhdessä koetuista elämän käänteistä. Koin jotenkin kovin todeksi sen aiemmin kyynisenä pitämäni lausahduksen, että kiittämättömyys on maailman palkka.

Kävin tänään puoliperinteisessä aamupäivän jumpassa. Tähän aikaan vuodesta tuo ajankohta on mainio siitäkin syystä, että paremmasta elämästä päätöksen tehneet kausi-intoilijat harvoin täyttävät noita päivävuoroja. Illat ovat sitten erikseen, silloin paikasta pyörän päällä tai steppilaudan takana pitää varautua taistelemaan ja valtaamansa nurkkaa puolustamaan.

Olen monasti miettinyt ohjattua ryhmäliikuntaa sosiaalisena areenana. Siis siinä mielessä, miten yksityinen tapahtuma se kuitenkin on. Voin laskea yhden käden sormilla ne kanssajumppaajat, joiden kanssa olen tullut edes hyvän päivän tutuiksi. Ja yhdellä sormella ne, joista on tullut kavereita jumppien ulkopuolella. Enkä tarkoita nyt sitä, että maanisesti havittelisin itselleni ystäviä tuota kautta. Vaan ihmettelen vain sitä, miten vähän kontaktia ihmiset tuolla ottavat toisiinsa. Monet saattavat käydä vuosikausia samana päivänä, samaan aikaan hikoilemassa, pyllistelemässä, ähkimässä ja punoittamassa vain metrien päässä toisistaan, eivätkä silti vaivaudu edes silmiin katsomaan tullessaan ja mennessään.

Hyvä on, myönnetään että omalla kohdallani kyse voi olla sukupuolittuneesta kohtaamisesta: ne toisen sukupuolen edustajat eivät halua tai tohdi kohdata minua tai katsettani nimenomaan mieheyden takia. Saattavatpa jopa mielessään marmattaa miksi jälleen yksi miessukukunnan edustaja on ujuttautunut moiseen paikkaan. Kuulin joskus tuohtuneen kommentin siitä, miten miehet aina jumpassa asettuvat takariviin saadakseen hyvät maisemat. Heh, ainakin minun kohdallani tulkinta ei voisi olla väärempi. Siellä takarivissä usein on vain enemmän tilaa - egolle tai muuten vaan.

Kanssajumppaajaurhojen kanssa usein tuleekin vähintään morjestettua tai muuten noteerattua toisensa tyyliin "täällä taas, näköjään sinäkin". Joka tuntuu itsessään kivalta, normaaliltakin. Aina en itsekään halua olla sosiaalinen, on kiva puuhastella omiaan ilman sen kummempia kontaktinottoja muihin. Mutta tuommoinen lähiympäristön huomaaminen ja sen sille tiettäväksi tekeminen on mielestäni eri asia ja tärkeä sellainen. Ihan samanlainen toisten olemassaolon tunnustaminen kuin se, että bussissa/ratikassa/junassa/kaupan käytävällä voi jollain naamanliikkeellä osoittaa että huomasi vastaantulevan tai ohitettavan ihmisen. Ilman pakkoa mihinkään muuhun. Siitä tulee vaan hyvä mieli. Tälle ihmiselle ainakin.

Eipä ole tullut mitään blogattua piiitkään aikaan. Välillä olen miettinyt, että onko tullut ajateltuakaan mitään pitkään aikaan. Tuntuu että sanat ovat olleet jotenkin kadoksissa. Tai sitten aivoradat tukkeutuneina. Josko tämä nyt alkaisi taas kulkea?

Olen ollut nyt puoli vuotta päätoimisena ammatinharjoittajana. Omat upsinsa ja downinsa on tässäkin pestissä. Siippa on kai jo kyllästymiseen asti kuunnellut aina säännöllisesti toistuvaa maailmantuskavalitusvirttäni ja ahdistustani tulevasta. Toivottavasti myös salaa vetänyt henkeä silloin, kun olen ollut innoissani suunnitelmistani ja pienistä edistysaskeleista. Jaa että mitäkö ammattia harjoitan? Ihmistyötä, sanotaan vaikka niin. Suurin ilo on heittäytyä tilanteisiin, joissa eteen voi tulla mitä tahansa burn outista kiihkeään vihaan kollegaa kohtaan, ja selvitä niistä juuri heittäytymisen ansiosta. Suurin huoli ja päänsärky on löytää lisää asiakkaita ja ihmisiä kenen kanssa ammattia harjoittaa. Markkinointi on kimuranttia. Itsensä markkinointi, tjaa, on jonkin sortin yhdistelmä prostituutiota, savuverhon asettamista sopivaan kulmaan ja nuoralla taiteilemista.

Tänään olen markkinoinut itseäni ponnella eri suuntiin. Vastapainoksi piti käydä virkistäytymässä hiihtoladulla. Aurinkokin pilkisti jossain havupuiden takana taivaalla, antoi lupausta keväästä. Kyllä se tästä, tämäkin vuosi!