Kävin tänään puoliperinteisessä aamupäivän jumpassa. Tähän aikaan vuodesta tuo ajankohta on mainio siitäkin syystä, että paremmasta elämästä päätöksen tehneet kausi-intoilijat harvoin täyttävät noita päivävuoroja. Illat ovat sitten erikseen, silloin paikasta pyörän päällä tai steppilaudan takana pitää varautua taistelemaan ja valtaamansa nurkkaa puolustamaan.
Olen monasti miettinyt ohjattua ryhmäliikuntaa sosiaalisena areenana. Siis siinä mielessä, miten yksityinen tapahtuma se kuitenkin on. Voin laskea yhden käden sormilla ne kanssajumppaajat, joiden kanssa olen tullut edes hyvän päivän tutuiksi. Ja yhdellä sormella ne, joista on tullut kavereita jumppien ulkopuolella. Enkä tarkoita nyt sitä, että maanisesti havittelisin itselleni ystäviä tuota kautta. Vaan ihmettelen vain sitä, miten vähän kontaktia ihmiset tuolla ottavat toisiinsa. Monet saattavat käydä vuosikausia samana päivänä, samaan aikaan hikoilemassa, pyllistelemässä, ähkimässä ja punoittamassa vain metrien päässä toisistaan, eivätkä silti vaivaudu edes silmiin katsomaan tullessaan ja mennessään.
Hyvä on, myönnetään että omalla kohdallani kyse voi olla sukupuolittuneesta kohtaamisesta: ne toisen sukupuolen edustajat eivät halua tai tohdi kohdata minua tai katsettani nimenomaan mieheyden takia. Saattavatpa jopa mielessään marmattaa miksi jälleen yksi miessukukunnan edustaja on ujuttautunut moiseen paikkaan. Kuulin joskus tuohtuneen kommentin siitä, miten miehet aina jumpassa asettuvat takariviin saadakseen hyvät maisemat. Heh, ainakin minun kohdallani tulkinta ei voisi olla väärempi. Siellä takarivissä usein on vain enemmän tilaa - egolle tai muuten vaan.
Kanssajumppaajaurhojen kanssa usein tuleekin vähintään morjestettua tai muuten noteerattua toisensa tyyliin "täällä taas, näköjään sinäkin". Joka tuntuu itsessään kivalta, normaaliltakin. Aina en itsekään halua olla sosiaalinen, on kiva puuhastella omiaan ilman sen kummempia kontaktinottoja muihin. Mutta tuommoinen lähiympäristön huomaaminen ja sen sille tiettäväksi tekeminen on mielestäni eri asia ja tärkeä sellainen. Ihan samanlainen toisten olemassaolon tunnustaminen kuin se, että bussissa/ratikassa/junassa/kaupan käytävällä voi jollain naamanliikkeellä osoittaa että huomasi vastaantulevan tai ohitettavan ihmisen. Ilman pakkoa mihinkään muuhun. Siitä tulee vaan hyvä mieli. Tälle ihmiselle ainakin.