Jaanipäivä on täällä. Sanon jaani enkä juhannus, koska viime viikko Tartossa koukutti taas uudestaan tuohon etelänaapurien kauniiseen kieleen. Neljän päivän ajan sukelsimme urheasti illatiivien, monikon partitiivien, täytesanojen ja kekseliäästi rakennettujen teonsanojen maailmaan. Välillä nousimme pintaan haistelemaan Viron kulttuuria kansanrunousarkistossa, raatihuoneenaukion vilinässä, taidekoulun opiskelijanäyttelyssä, kaljakuppilassa, kahvilassa..
Joku töissä ihmetteli miten jaksan käyttää loma-aikaani opiskeluun. Jaa, en oikein osannut vastata ihmettelyyn siinä ja nyt, mumisin jotain ympäripyöreää. Mutta vastaan tässä ja täällä: mikäs sen virkistävämpää kuin uuden opiskelu. Huomio siitä, että jokin ensikatsomalta vaikeaselkoinen ja epälooginen asia alkaa avautua ja järjestyä uuteen asentoon omassa katsannossa. Riemu siitä, että alkaa vähän kerrassaan hallita jotain uutta maailmanjärjestystä, tekemistä, ajattelutapaa.
Kaikella on toki hintansa. Tämän viikon olen ollut se kuuluisa nauriinnaatti. Jalkapalloa olen jaksanut seurata puolella korvalla ja silmällä, välillä torkkuen. Yhden synnin olen päästänyt tähän kesäkuuhun myös. Surin hetken sitä, että Mullan alla loppui ja kaikki nuo fiktiiviset ystävät kaikkosivat arjestani pois. Vaan nyt tuli tilalle vanha kunnon Tehis! Näitä alkupään jaksoja en ole koskaan nähnytkään – sairaala näyttää paljon kotikutoisemmalta, kulahtaneemmalta kuin sitten myöhemmin. Ja kuinka nuoria kaikki ovatkaan, Carterkin! Hassua on myös huomata ketkä olivat mukana alusta asti. Tietokilpailukysymys asiaan vihkiytyneille: kuka onkaan ensimmäinen hahmo, joka Tehiksessä tulee ruutuun?
Nyt oivallista ja rentouttavaa jaania itse kullekin!