Half Machine Lip Moves

Rauhallinen joulu täällä, tällä kertaa päätin sitten viettää joulun itsekseni täällä vieraalla maalla. Joulukoristeita ei ole, jouluruoatkin ovat vähissä (jos ei lasketa lebkucheneita ja mandelspekulatuksia).
Telkkaria pidin auki eilen illalla kun sieltä tuli juuri niitä makasiini/joulukonserttiohjelmia jotka ovat hyvin samanlaisia kuin Suomenkin telkkarissa (ja tuttujen joululaulujen seassa oli joitain riemukkaita humppia joiden päälle lauletaan "frooohe weihnaacht, froohe weihnaacht"...)

Ihmeellisen elämänkin tulin katsoneeksi, DVD:ltä (minulla on myös nippu muita Caproja...pitäisiköhn katsoa taas It Happened One Night tai Mr Deeds...).

Eli jotain uutta, jotain perinteistä. Ja stressiä ei joulusta ole otettu (ihan hyvä kun en ehtinyt juuri edes pohtimaan koko juttua kuin puolivälissä viime viikolla...)

Työkaveri tuossa olisi tänään lentämässä kotiin Lontooseen mutta on epävarmaa miten lennot järjestyvät sen Lontoon sumun vuoksi...sanoi varautuneensa viettämään yön kentällä odottamassa.

Ruvettiin sitten pohtimaan että tässähän on selkeä alku perinteiselle (joulun yhteydessä ei puhuta kliseistä) joululeffalle, pitäisi vielä järjestää syy miksi on ehdottoman tärkeää päästä sinne ajoissa...vaikkapa etääntynyt äiti tai isoisä tai vastaava joka on menossa vaikeaan leikkaukseen ja sitä ennen pitäisi tavata, jutella, solmia ne välit uudestaan...mutta lennon viivästyminen uhkaa tätä.
Lentokentällä tottakai törmätään siihen komeaan mieheen mutta alkupuoli vietetään törmäillessä toisiinsa ja kinastellessa (auttaisi jos kaverini olisi hemmoteltu "ditzy blonde" ja tämä komea mies joutuisi käytännöllisenä auttamaan asioissa sopivasti hermostuen totta kai). Sitten vanhempi miljonääri sattuu juuri olemaan lentämässä yksityiskoneellaan Lontoon suuntaan ja voi ottaa päähenkilömme mukaansa. Perillä sitten kaverini kiiruhtaa sairaalaan, ehtii juuri ajoissa perille, ja leikkauskin menee sitten hyvin...ja sitten kun kävelee portaita alas (no hissikin käy, mutta portaat ovat paremmat) niin siellä sairaalan aulassa on odottamassa se komea mies kukkapuskan kanssa, kierrettyään läpi kaikki Lontoon sairaalat että löytäisi sen oikean.

Mutta valitettava tosiseikka on että kaverini ei ole tarpeeksi ditzy blonde eikä mitään valtavan pakottavaa tarvetta siihen perillepääsyyn ajoissa ole, joten hän luultavasti päätyy vain näyttelemään yhtä niistä kanssamatkustajista jotka odottelevat kentällä. Hyvällä säkällä hän saa pari vuorosanaa.

Hyvää joulua kuitenkin kaikille :)

...oli odottamassa conference proceedings viime keväänä pidetystä konferenssista. Olen siis kansainvälisesti julkaistu kirjoittaja! Woowoo!

Tällä hetkellä menossa työmatkalukemisena Jeff Noonin mainio novellikokoelma Pixel Juice. Noon on eräänlainen scifikirjailija, mutta sellainen jolle Jung tai mimesis on tärkeämpiä kuin mikään mitä Stephen Hawking on ajatellut...ja kirjoittajana jossain William Gibsonin, Lewis Carrolin ja Jorge Luis Borgesin välimaastossa (ja on kirjoittanut kokonaisen Carroll-pastissin Automated Alice). Hauska mies, ja suosittelen kaikille niille jotka scifistä pitävät sekä niille jotka eivät pidä.

http://www.nerve.com/dispatches/nerveeditors/40celebrityrumors/01/

Kirjoittelin tuossa juttua Deutsch Amerikanische Freundschaftista (meniköhän oikein) mutta niin vain sekin ylistyslaulu nahkalle, hiestä kiilteleville lihaksille, jyskyttävän minimalistiselle bassolle ja provokatiiviselle yleisilmeelle katosi avaruuksiin...

No, summataan pikaisesti DAF:n levyt.

Produkt Der DAF: kokeellista noisea, mutta ei mitään mitä muut eivät ole tehneet paremmin.

Die Kleinen Und Die Bösen: Vaikkei edustakaan sitä tyyliä josta ovat kuuluisia, on tämä kuitenkin henk koht suosikkini. Viitteitä tulevaan on jo havaittavissa mutta tämä on silti vielä vakaasti punk-häröilyä, epätasaista mutta kiitettävän idearikasta ja jännittävää.

Alles Is Gut: Jos yhden DAF:n levyn kuuntelee niin tämä on hyvä ehdokas. Suicidea ja Cabaret Voltairea höytettynä homodiskolla. Vaikutteet ovat selvät niin Pet Shop Boysille kuin Rammsteinillekin.

Gold Und Liebe: Hieman heikompi versio edellisestä.

Fur Immer ja Funfzehn Neue DAF Lieder: en ole valitettavasti kuullut näitä. Fur Immer ei jotenkin ole tullut ikinä vastaan enkä ole jaksanut sitä toisaalta metsästääkään, ja tuo uusin taas...no, muu maailma on ehtinyt jo saada DAF:n kiinni.

Tänä aamuna oli jo kuuraa maassa, ja Stuttgartissa oli näköjään ihan useampi aste pakkasta. Pitäisiköhän siis oikeasti ruveta harkitsemaan sen talvitakin esiinkaivuuta...

Menivät sitten tekemään suuren kataklysmin BatMudiin. Maailman kartat uusiksi, sinänsä tietysti kiva jos niistä tulee järkevämpiä ja yhtenäisempiä, mutta nyt menee sitten aikaa ennen kuin löytää minnekään. Ja aikaa että pääsee sinne kun kaikki on niin pirun kaukana.

Viikonloppuna tuli taas nähtyä erikoinen elokuva, Don't Bother To Knock. Marilyn Monroen ensimmäinen päärooli, vuodelta -52 (eli ennen näitä Miten miljonääri naidaan, Herrat pitävät vaaleaveriköistä yms.).
En kauheasti tiennyt leffasta muuta kuin että yksi tuttu Marilyn-fani (yllättäen homo) oli kehunut kovasti. Ja leffa yllätti kyllä tehokkaasti, koska se oli hyvin kaukana siitä mitä Marilyn nykypäivänä edustaa.

Kyseessä oli nimittäin psykologinen draama noir-vaikutteilla, Marilyn esittää hotelliin palkattua lapsenvahtia joka on aika pahasti sekaisin...filmi oli mustavalkoinen, tapahtui melkein kokonaan yhdessä hotellihuoneessa ja Marilyn esitti näyttelijätaitojensa sellaista puolta jota harvemmin on nähty joskin "viaton vamppi"-look oli toki jo hallussa (vähän samaan tyyliin Lucille Ball kävi vetämässä pari hyvää roolia noir-dekkareissa ennen kuin heittäytyi puhtaaksi komedienneksi).

Ei se mitenkään loistofilmi ole mutta erikoinen, hyvin erikoinen...niitä leffoja joissa ei pystynyt arvaamaan yhtään mitä seuraavaksi tapahtuu.

On ollut sen verran kiire että ei ole ehtinyt edes Linnan juhlien kuvakoosteita näkemään (varsinaisesta esityksestä nyt puhumattakaan). Ei siis luvassa syväanalyysia puvuista, ainakaan vielä.

Sen sijaan tuli käytyä eilen katsomassa uusin Bond, Casino Royale. Paras Bond-leffa jonka olen nähnyt, edellyttäen että se on Bond-leffa...sen verran menee Bond-kliseitä uusiksi. HongKong-hypintää, veri lentää jne...mutta viihdyttävä leffa oli. Ja Craig esittelee paljasta pintaa enemmän kuin leffan tytöt yhteensä, mikä ansioksi luettakoon.
Jotenkin sitä silti myös jäi kaipaamaan niitä viattomamman aikakauden Bondeja joissa Roger Moore ei juossut eikä salamurhannut ketään.