Lahjakkuudesta ja heikkoudesta

Kun jossain vaiheessa oli puhetta yhdestä lempifilmistäni, Herrat pitävät vaaleaveriköistä, eräskin tuttuni kehotti tarkkailemaan Marilyn Monroen tanssisuorituksia tai lähinnä niiden puutetta; vaikka periaatteessa tanssityttöä esittääkin niin Marilynin osalta ne koreografiat ovat aika...mitättömät. Sama pätee muihinkin elokuviinsa, Ginger Rogers she ain't.
Myös Greta Garbo tanssii harvakseltaan ja mm. filmissä Mata Hari olisimme ehkä mieluummin näkemättä sitä esitystä...

Mieli lähti vaeltelemaan ja pohtimaan muiden näyttelijöiden tunnettuja puutteita. Mae West on yksi legendaarisimpia esimerkkejä, siinä vaiheessa kun ikää on lähemmäs viisikymmentä vuotta ja tiukka korsetti päällä niin suuria toimintajaksoja on turha odottaa ja ihan pelkkä kävelykin jää vähäiseksi. Näytteleminen tehdään paikallaan seisten.
Omalla tavallaan tämä kuitenkin tuo oman erikoisleimansa Mae West-elokuviin, Mae on täysin vakaa keskipiste jonka ympärillä kaikki tapahtuu ja kaikki muut näyttelijät pyörivät. Täti Aurinkoinen jota piirittävät kieppuvat kiertolaiset.

Vastaava tapaus on Roger Moore, joka ei osaa juosta (tai siis perimätiedon mukaan juoksee tavattoman huvittavan näköisesti). Niinpä siinä missä Connery on action-sankari niin Mooren piti tuoda James Bondiin leikkisää cooliutta kun jotenkin ne leffat pitää tehdä sen ympärille että päähenkilö ei juokse...

Vastapäinen tapaus on sitten elokuva Conan Barbaari, jonka Milius rakensi sillä perusajatuksella että leffa toimii, vaikka/koska pääosan esittäjä Arnold Schwartzenegger lähinnä kävelee roolinsa läpi. Katsokaa ja oppikaa.
Se kakkososa onkin huonompi, kun siinä Arskalta alettiin jo vaatia näyttelijänlahjoja...

Ja sitten on tietysti näyttelijä, joka yleensä mainitaan ensimmäisenä kun miespuolisten seksisymbolien historiaa kartoitetaan, Rudolf Valentino, jonka raukean puoliavoimet ja sensuellit silmät tekivät suuren vaikutuksen katsojiin. Salaisuus niiden takana on hieman tylsempi, Valentino oli likinäköinen, joten hän joutui siristelemään nähdäkseen jotain ilman lasejaan...(vastaavia julmia salaisuuksien paljastuksia: Marilyn leikkasi korkokenkien toisesta korosta pätkän pois saadakseen näyttävän keinuvan kävelytyylin).

Musiikissa sitten löytyykin lukuisia artisteja joiden tunneilmaisu korostuu entisestään siitä että soittotaito on korkeintaan sinnepäin. Outsider-genren viehätys perustuu pitkälti tähän...ja alalla kuin alalla löytyy taiteilijoita jotka ammentavat luovaa energiaa mielisairauksistaan, huumaavien aineiden väärinkäytöstä ynnä vastaavista (vaikka en moisten romantisointia kannatakaan niin ei niitä voi myöskään sivuuttaa).
Pohtia voi myös että minkä verran se joidenkin aistien puuttuminen vaikuttaa muiden aistien toimintaan, ainakin sokeilla muusikoilla on pitkä ja kunniakas historia ja Beethovenkin loppuaikoina kuuli musiikkinsa vain päänsä sisässä...