Berliinin muuri murtui torstaina marraskuun 9. päivänä 1989. DDR loppui valtiona 1990. Miten homoelämä jatkui yhdistetyssä Berliinissä? Tunnelmia vuoden 1989 lopulta ja 1990-luvun alkuvuosilta.
DDR:n asukkaiden ensimmäinen ”vapaa” joulu 1989
Vuonna 2019 muisteltiin monin tavoin Berliinin kahtiajaon loppumista vuonna 1989. Saksan tv:ssä on viime kuukausina ollut useita ohjelmia, joissa ihmiset kertoivat ensimmäisen joulun vietosta vapaassa Berliinissä.
Rajat avautuivat torstai-iltana 9.marraskuuta 1989. Perjantaina Frank Süptitz ajoi Trabilla DDR:n puolelta Länsi-Berliinin hakemaan tervetulorahaansa ja katsomaan hulinaa. Säästökassasta hän sai rahan ja meni heti kurkkaamaan viereiseen Beathe Uhsen seksimyymälään. Beate Uhse oli tullut kuuluisaksi siitä, että hän toi seksikaupat kaupunkien pääkaduille hienoihin osoitteisiin.
Kun DDR-läiset tulivat lännen puolelle, heitä vastassa oli juhlivia ihmisiä jotka antoivat kukkasia ja piparkakkuja ohi ajaville. Jouluaattona lännestä tuli paljon ihmisiä DDR:n puolelle sukuloimaan. Itäsaksalaissa perheissä lännen hienot lahjapaperit taiteltiin kauniisti ja ne säilyivät vuosikausia. Muurin kaatumisen aikaan syntyi monia ystävyyssuhteita, jotka ovat jatkuneet tähän päivään saakka.
Pankeissa ja säästökassoilla oli pitkät jonot. Radiossa jatkuvasti neuvottin, missä on pahoja ruuhkia ja mistä saa tervetulorahan. Tervetuloraha oli 100 Saksan markkaa. Suomessa pääsi tunnelmaan lyhyillä aalloilla RIAS-radioaseman kautta. Se kuului hyvin päiväsaikaan Suomessa. Jouluun mennessä 10 miljoonaa itäsaksalaista oli käynyt lunastamassa tervetulorahansa. Monilla se kului heti joululahjoihin. Liike-elämä oli tyytyväinen. Kaupungin ostoskadut olivat tupaten täynnä. Monet myymälät tyhjenivät eikä varastosta heti saatu uutta tavaraa. Esim banaanit loppuivat kesken vaikka oli tullut täydennystä. Se oli monelle DDR-läiselle ensi kosketus lännen kulutusmaailmaan.
Heti tuli vastaan kysymys: minkä arvoinen on DDR-markka. Montako länsimarkkaa sai itämarkalla. Länsi-Berliinissä marraskuussa 1989 sadalla DDR-markalla sai 11 länsimarkkaa. Koska monet DDR-läiset tulivat vaihtamaan DDR-markkoja länsirahaksi, DDR-markkojen arvo romahti entisestään. Nopeasti oltiin vapaassa pudotuksessa. Huonoimmillaan sadasta ddr-markasta sai 5 länsimarkkaa. Rahanarvon putomaisen vuoksi DDR:n hallitus kiristi marraskuun lopussa tullimääräyksiä. Siihen saakka oli vapaasti päässyt rajan kummallekin puolelle. Nyt alkoivat taas rajatarkastaukset. Rajatarkastuksissa tavattiin entistä enemmän salakuljetettua tavaraa, mm. pornoa, huumeita, neuloja, aseita ja ammuksia. Idästä länteen matkaavilta löydettiin mm. antiikkitavaraa ja elintarvikkeita. DDR:n valtio tuki voimakkaasti elintarviketuotantoa ja sen takia ruuan hinnat pysyivät alhaisina. Lännestä tulleet olivat kiinnostuneita hamstraamaan mm. suklaata ja martinia, jota valmistettiin DDR:ssä lisenssillä. Tilanne muuttui niin, että joissakin DDR:n tavarataloissa ennen joulua myytiin vain DDR:n asukkaille. Kassat joutuivat tarkistamaan asiakkaan passin. DDR:ssä oli pulatalous. Tavaraa oli vähän eikä sitä voitu myydä ulkomaille vietäväksi. Valuuttojen hintaero teki ostamisen DDR:ssä hyvin edulliseksi,
Tv-uutisissa nähtiin, millainen juhlahumu Berliinissä alkoi, kun muuri murtui marraskuussa 1989. Koko joulun ajan Berliini oli maailman huomion keskipisteenä. Yksittäisten ihmisten elämään palasi joulun ajaksi jonkinlainen rauha ja voi miettiä, mitä tulee tapahtumaan. Monilla oli ajatus upeasta tulevaisuudesta ja uusista mahdollisuuksista.
Länsi-Berliinin pormestari Walter Momper myönsi joulupuheessaan, ettei tiennyt, mitä tulevaisuus toisi tullessaan, mutta hän muistutti, että on vielä köyhyyttä ja sosiaalisia ongelmia.
DDR-läisen Frank Schöbelin muusikkoperheen tytär kertoi, että jouluostoksille lähdettiin Länsi-Berliinin puolelle. Sieltä sai kaikkea sellaista, jota DDR:ssä ei ollut. Tonnikalaa, bambun versoja, huhtasieniä, jättiläisrapuja ja muuta ihanaa. Unohdettiin kaikki vanha ja toivottiin kaikkea uutta lännestä. Koko perhe lauloi tv:ssä rakastetun joululaulun ennen kuin DDR:n tv lopetettiin. Laulu julkaistiin myös äänilevynä ja siitä tuli eniten myyty levy DDR:ssä.
Pyhien aikana oli aikaa kierrellä kaupungin toisella laidalla, idästä länteen, lännestä itään. Itäberliiniläiset huomasivat, että bensiinin katkukin oli paremman hajuista lännessä. Rajavartijoista oli nopeasti tullut ystävällisiä ja hymyileviä.
Kansleri Helmut Kohl saapui vierailulle Dresdeniin joulukuun 19. päivänä. Tuhannet ihmiset olivat osoittamassa hänelle suosiotaan. Kohl ilmoittaa tavoitteenaan olevan yhtenäinen Saksa, ei kahta erillistä Saksaa.
.
Itä-Saksan tv teki viikkojen ajan etukäteen joulun viihdeohjelmia. Tekijät kertoivat jälkikäteen, että koko ajan piti miettiä sanomisia, koska maan yhteiskunnallinen tilanne lähes päivittäin muuttui. Ohjelman oli oltava ajantasalla myös lähetyshetkellä. Länsi-Berliinistä tuli vieraita joulun viihdeohjelmiin, mm. Schöneberger sängerknaben. Se oli poikakuoron ensimmäinen esiintyminen idässä. Tämä youtube-esitys oli uutena vuotena 1990 Brandenburgin portilla.
Joulukuun alussa Länsi-Saksan tv pääsi ensi kerran tutustumaan Stasin vankilaan, jossa oli vielä vankeja odottamaassa armahtamista.
Länsi-Saksaan oli kaiken aikaa avoimet ovet. Joulukuussa 1989 viikottain 10 000 DDR-läistä loikkasi länteen. Ihmiset odottivat, että itä ja länsi saavat saman yhteisen valuutan, mutta kun sitä ei kuulunut, monet loikkasivat sinne missä D-markka oli käytössä eli länteen.Muuttajille oli lännessä hätämajoitustiloja. Berliinissä oli iso hätämajoitusalue Marienfeldessä. Monille tuntui länsi houkuttelevammalta kuin muutoksen kourissa oleva DDR. Töitä oli pian tarjolla, mutta asunnoista oli kova pula. Odotusaikoina majoitustilat olivat surkeita pieniä koppeja.
Monet joutuivat asumaan suurissa tyhjissä teollisuushalleissa, jotka oli väliaikaisin seinin jaettu pieniksi yksityiskopeiksi. Düsseldorfissa Reinin rantaan tuli laiva, johon majoitettiin DDR:stä tulleita.
Marienfeldessä on muistomerkki, jossa vapaat hevoset hyppäävät yli muurin
Itä-Berliinissä alkoivat ”pyöreän pöydän neuvottelut” uuden demokratian rakentamisesta. Tämä legendaarinen ”Runde Tisch” aloitti kaksi viikkoa ennen joulua. DDR:n entiset johtajat eivät saaneet paikkoja pyöreän pöydän ympäriltä.
U2-metrolinjan päätepysäkin lähellä Pankowin kaupunginosassa asui DDR:n viimeinen kommunistinen valtionpäämies Egon Krenz. Hän ehti olla valtion johdossa 49 päivää ja erosi virasta muurin kaaduttua. Lähistöllä asui pastori Werner Krätschell. Hän halusi mennä tervehtimään yksinäistä miestä. Egon Krenz otti papin vastaan ja he keskustelivat elämästä 3 tuntia. Myöhemmin pappi meni tervehtimään Egon Krenziä vankilaan, jossa hän joutui olemaan kolme vuotta.
Pastori Werner Krätschell kertoi myös oman perheensä joulun vietosta. Pastorin veli oli saapunut lännestä lahjojen kanssa. Myöhemmin tämä paljasti, että hänen lahjansa oli aina ostettu Lidlistä. Myös pastorin vanhin poika oli saapunut joulun viettoon. Hän oli jo edellisenä kesänä paennut länteen Unkarin kautta. Nyt portit olivat auki.
DDR:n politbyro oli jo ennen muurin kaatumista ,18. lokakuuta 1989 erottanut Erich Honeckerin valtion johtotehtävästä. Se oli "palatsivallankumous". Puoliso Margot menetti virkansa muutama päivä myöhemmin. DDR:n Volkskammer eli parlamentti alkoi tutkia valtionjohdon korruptiota ja väärinkäytöksiä. Marraskuussa 1989. valtionsyyttäjä käynnisti rikostutkimukset politbyroota vastaan. Marraskuun lopussa Honecker irtisanottiin asunnostaan. Asunto tutkittiin joulukuun 7. päivänä 1989.
DDR:n johto oli asunut omassa ”siirtokunnassaan” metsän keskellä n. 30 kilometriä Berliinistä koilliseen. Siirtokuntaa kutsuttiin nimellä Waldsiedlung Wandlitz (Wandlitzin metsäsiirtokunta). Se oli rakennettu 1950-luvun lopussa maan johtajien käyttöön. Siellä oli 21 komeaa taloa, ja klubihuoneisto, jossa oli mm. elokuvateatteri, kauppa, kapakka, terveysasema, uima-allas, saunatilat ja tenniskentät. Kaupasta sai kallista länsimaalaista tavaraa. Siellä korkeiden aitojen takana asui perheineen 23 korkeimpaan johtoon kuuluvaa poliitikkoa. Palvelusväkeä oli 650 henkilöä. Vartijat porteilla estivät asiattomien pääsyn. Portilla oli kyltti: Metsäntutkimusalue, pääsy kielletty.
Kun DDR:n johto irtisanottiin, alueelle muutti sairaala- ja hoivatiloja. Joulukuussa 1989 alueelle päästettiin Itä-Saksan tv:n kuvausryhmä ja kansa sai nähdä johtajien luksuksen ja vihjeitä elämäntyylistä. Kansassa se aiheutti tyrmistystä. Nykyisin alue on historiallisesti suojeltu. Honeckerin asunnossa on hotelllitiloja. Puistoalueelta varastettiin 2000-luvulla patsaita, joista osa on löytynyt yksityisten ihmisten puutarhoista
Uuudenvuoden aattona 1989/1990 järjestettiin Brandenburgin portilla suuri kansanjuhla. Sinne kokoontui useita satoja tuhansia ihmisiä ja osa kiipeili Brandenburgin portin päällä ja Quadriga-hevosryhmän päällä. Klo 1 jälkeen yöllä kansanpaljouden vuoksi portin vieressä ollut tv:n kuvaustorni sortui ja kymmenet ihmiset putosivat kadulle. Ambulanssit eivät päässeet kunnolla auttamaan kun kaikki kulkureitit olivat täynnä humalaista väkeä. Yksi nuori mies kuoli ja monet loukkaantuivat vaarallisesti. Useimmat paikalla olleet kuulivat tapahtumasta vasta seuraavan päivän uutisista.
Uudenvuoden alla 1989/1990 Berliiniin saapui oma-aloitteisesti maestro Leonard Bernstein New Yorkista. Hänelle järjestettiin tilaisuus johtaa Berliinin filharmoonikkoja uudenvuoden juhlassa. Beethovenin 9. sinfoniasta tuli historiallinen. Sinfonian lauluosuudessa sana ”Freude (ilo) korvattiin sanalla ”Freiheit” (vapaus). Konsertti on yhä katsottavissa youtubessa
Muurin avautuminen aiheutti monissa myös huolta ja epätietoisuutta. Yksityisen lihakaupan pitäjä itäpuolen Greifswalder Strassella oli tottunut siihen, että itäberliiniläiset käyvät ostamassa hänen maukkaita makkaroitaan. Runsas rasva antoi niihin hyvää makua. Nyt kuitenkin rinnalle tuli lännen vähärasvaisia makkaroita. Miten hän selviäisi kilpailussa lännen tavarapaljoutta vastaan? Lännestä tuli asiakkaita, kun kaikki oli hyvin halpaa, koska itämarkkoja sai pimeästi suhteessa 10:1. Tuotevalikoimaa oli uudistettava. Oli oltava ankkaa, hanhenkoipia ja kaniineja.
Lihakauppias oli ajatellut, että hänen teini-ikäinen poikansa Karsten aikanaan jatkaa lihakaupan pitämistä. Karsten oli kuitenkin lopettanut peruskoulun kesken 17-vuotiaana. Poika alkoi joulun jälkeen yhä useammin häipyä länteen, pois kotoa. Sitten hän katosi kokonaan. Kukaan ei tiennyt pojasta mitään. Tuli huhuja, että hänet on nähty Länsi-Berliinissä Bahnhof Zoon rautatieaseman takana prostituoitujen poikien kadulla. Ilmeisesti alkoholi ja huumeet tulivat mukaan kuvaan. Iltaisin, kaupan sulkemisen jälkeen isä kävi etsiskelemässä. Poika oli ollut yhteydessä vanhoihin koulukavereihin ja heidän kauttaan yritettiin saada yhteys. Karsten ei halunnut enää kotiin. Poika pyysi isää jättämään hänet rauhaan. Myöhemmin Karsten asui lähellä Tempelhofia erään herran luona. Myöhemmin he olivat käyneet matkoilla New Yorkissa. Isä pohtii: ”Ehkä minulla oli liian vähän aikaa pojalle. Asuntomme oli lihakaupan yläpuolella ja lähes kaikki vapaa-aika vietettiin liikkeessä”.
Koululaisille suuri ilo oli, että DDR:ssä kouluviikko lyhennettiin viisi-päiväiseksi. Ennen oli myös lauantaina oltava koulussa muutama tunti.
Berliiniä valmisteltiin pääkaupungiksi
Vuonna 1991 jännitettiin, tuleeko Berliinistä koko Saksan pääkaupunki. Vaihtoehtona oli Bonn. Äänestys oli parlamentissa kesäkuun 20 pnä 1991 ja Berliini voitti. Koko hallintokoneisto muutti vuoteen 1999 mennessä Berliiniin.
Tieto tulevasta pääkaupunkiasemasta aiheutti myös siivoustoimia. Järjestettin ratsioita 1992 poikabaareihin ja homojen ja lesbojen ”vaihtoehto-liikkeisiin”. Tulevaa hallintokaupunkia alettiin siistiä. Poliisien määrä Berliinissä oli Euroopan mitassa huomattavan suuri.
Homopiirit eriytyivät itään ja länteen
Micha Schulze kertoo kirjassa ”Schwule Hauptstadt” (1992) tunnelmia ja pieniä yksityiskohtia avautuneesta Berliinistä. Schulze oli Siegessäule-lehden päätoimittaja ja siinä roolissa hän seurasi kotikaupunkinsa tapahtumia. Hän kuuli paljon tarinoita ja teki itse havaintoja.
Länsi-Berliinissä oli ennen muurin kaatumista suuri määrä homobaareja, erilaisia homojärjestöjä ja ensimmäiset homo-kaupunginvaltuutetut ja virkamiehet. Kun Berliini täytti 750 vuotta vuonna 1987, siis kaksi vuotta ennen muurin kaatumista, Berliinin homomuseo järjesti näyttelyn ”750 warme Berliner” (750 homo-berliiniläistä). Seksuaalipakolaisten virta maaseutupaikkakunnilta Berliiniin oli merkittävä ja jatkui Saksojen yhdistymisen jälkeen. Nuoret miehet tulivat 1960-80-luvuilla Länsi-Berliiniin, koska berliiniläisillä ei ollut asevelvollisuutta.
DDR:n puolella vanha homo-rikospykälä oli kokonaan kumottu puoli vuotta ennen muurin kaatumista 1989. Länsipuolella pahamaineinen rikoslain pykälä 175 oli vielä voimassa. Saksojen yhdistymissopimuksessa päätettiin ”tekopaikkaperiaatteesta”. Jos Länsi-Berliinissä mies oli intiimissä kosketuksessa 17-vuotiaaseen nuoreen mieheen, hän kiinni jäätyään sai rangaistuksen. Itä-Berliinin puolella vastaavassa tilanteessa kaikki oli laillista. Ns. suojaikärajat olivat erilaiset.
Kun muuri oli kaatunut, idän ja lännen paikalliset ”homopiirit” säilyivät aluksi erillisinä. Kun 1990-luvun alussa kävi läntisen Berliiniin homopaikoissa, ei siellä turistin silmin huomannut, että mukaan olisi tullut väkeä itäisestä Berliinistä. Lännen baareissa kuuli ”ikäviä, väheksyviä puheita” itäisistä homoista. Itä-Berliinistä tulleet homot valittelivat: ”Ihan kuin et olisi lainkaan olemassa”. Joillekin Itä-Berliinin pojat merkitsivät aids-vapaata yöseuraa.
Monien mielestä Berliinin itäpuolen homot joutuivat kärsimään Berliinin yhdistymisestä enemmän kuin heterot. Markkinataloudessa he joutuivat sivuun ja seksielämässä he kokivat kulttuurishokin vieraillessaan läntisen Berliinin baareissa, pornoklubeissa, pimeissä huoneissa ja homosaunoissa. Aluksi heitä pidettiin eksoottisina, mutta jo keväällä 1990 uutuuden viehätys oli ohi. He olivat sängyssä kuin kuka tahansa muu. Itäberliiniläiset olivat saaneet 100 Saksan markkaa tervetulorahaa, mutta se oli pian käytetty loppuun. Rahaa ei ollut, ja länsipuolen homoelämä koettiin kylmäksi ja pojat vaikeasti lähestyttäviksi. Hinnatkin olivat korkeammat kuin idässä. DDR:ssä oluttuoppi oli maksanut 27 penniä.
Marraskuussa 2019 Siegessäule-kaupunkilehdessä haastateltiin kolmea Itä-Berliinissä vuonna 1989 asunutta homoa. Millaisia muistikuvia jäi niistä päivistä, jolloin muuri murtui. Ron Schulz kertoo, ettei hän innostunut Länsi-Berliinin homoelämästä. Se oli hänestä liian pinnallista. Hän kävi heti yökerho Connectionissa homoalueella, mutta totesi, ettei se ollut hänen maailmaansa. Hän oli aina tuntenut olonsa paremmaksi Itä-Berliinin homopiireissä ja erityisesti Schoppenstube-ravintolassa.
Peter Rausch oli ihmetellyt, että lesbot ja homot olivat täysin erillään. Länsi-Berliinissä oli lähdetty eri suuntiin jo 1970-luvulla.Peterin mukaan se soti kovasti sitä ajatusta vastaan, että nyt pitäisi yhdessä taistella homojen ja lesbojen oikeuksista. Itäpuolella koko ajan yritettiin sovittaa yhteen homojen ja lesbojen toimintaa. Sonntags Club on edelleen esimerkki yhteisestä hlbtq-toiminnasta. Se on menestysprojekti ilman ideologiaa. Nykyään ei juuri enää ole Osseja, itäsaksalaisia, vaan nykymaailma on yhä enemmän ja enemmän turisteja. Osseista on tullut Wessejä, länsisaksalaisten kaltaisia, ja he vastailevat mieluimmin kysymyksiin: "Millainen on kotisi", "Millainen moottorivene sinulla on" ja "Teidän lapsenne".
1990-luvun alkuvuosina Berliinissä oli yli 100 baaria, kahvilaa ja diskoa ja monet arkiongelmat voi ratkaista ”homosti”: homokirjakaupassa, homokukkakaupassa, homomatkatoimistossa tai homovakuutustoimistossa. Tv:sä voi katsoa homokanavaa. Berliinissä asui virallisten arvioiden mukaan 100 000 – 200 000 homoa. Homona eläminen suurkaupungissa tarjosi mahdollisuuden tuntemattomuuteen. Vain harva tiesi, millaista elämää naapuri seinän takana vietti. Moni Berliiniin ensi kertaa käymään tullut jäi sinne loppuelämäkseen, ja ne, joilla oli velvollisuuksia muualla, kävivät Berliinissä lomilla tai hankkivat sieltä kakkosasunnon. Asuntoja sai halvalla.
Itäpuolen ns. homo- ja lesbobaareja ei koskaan oltu perustettu nimenomaan homobaareiksi, vaan niissä alettiin ystävällisesti suhtautua homoasiakkaisiin, kun oltiin alueella, jossa homoja ja lesboja liikkui paljon. Se merkitsi myös, että jos baarin johto halusi homoista eroon, alettiin hankkia uutta asiakaskuntaa.
Lännen homoalueilla iltaisin ”idän homot” (Ossit) tunnistettiin puketumisesta ja kampauksista. Monet heistä olivat päivisin työpaikoillaan hyvin heteronoloisia. Meillä Suomessakin nähtiin tv:ssä dokumentteja siitä, miten virkamies illalla töistä kotiin palattuaan nukkui ensin alkuillan ja sitten alkoi valmistautua baarikierroksille. Pukeutuminen voi kestää tunnin, jopa enemmänkin. Yöelämä oli parhaimmillaan klo 24 jälkeen. Kaapistatulo alkoi olla helpompaa, kun julkisuuteen tuli yhä enemmän homojulkkiksia.
Yhtä vahvasti kuin lännessä aluksi vieroksuttiin itähomoja, yhtä vahvasti homopiirit jakautuivat nuoriin ja vanhoihin (yli 40 vuotiaisiin). Vanhat olivat ”alte Eisen” (vanha rauta, siis vanhat ukot), joihin ei haluttu koskettaa edes sormenpäällä. Jo 30-vuotiaana homo saavutti kriittisen iän ja 25-vuotiaana hän alkoi huolestua vetovoimastaan. Hans-Georg Stümke kirjoitti aiheesta kirjan vuonna 1998: ”Älter werden wir umsonst”. Alaotsikkona on: ”Homoelämää 30 ikävuoden jälkeen”. DDR:n aikaisen järjestön, Sonntagsclubin yksi ryhmä on ollut: ”Yli 40-vuotiaat homot” eli ”Homot 40+”. Se järjesti yhteistä tekemistä ”vanhoille”.
Ikämiesten 40+ -vaellusretken levähdyspaikka Müggelseen rannalla
Nopeasti muurin jälkeen homoelämä keskittyi muutamaan kaupunginosaan: idässä Prenzlauer Berg, Mitte, Friedrichshain, lännessä Schöneberg, Kreuzberg, Charlottenburg. Syrjemmällä sijaitsevissa kaupunginosissa vallitsi pikkukaupunkien tunnelma, kuten esim. Spandaussa tai Reinickendorfissa.
Länsipuolella homoelämä jatkui muurin kaaduttua suunnilleen entiseen tapaan. Suurelle osalle homoskene oli tärkeä, mutta homoskeneä oli erilaista ja voi valita. Idässä alkoi nopeasti tapahtua. Tuli lisää vapautta, ja perustettiin uutta: tuli mm. Cafe Rosa ja Nuorisoverkosto Lambda. Ilmaantui uusia homo- ja lesbokandidaatteja viimeisiin DDR-vaaleihin. Toukokuussa 1990 Friedrichshainin alueparlamenttiin valittiin kolme homovaltuutettua, jotka olivat olleet aktiivisia jo 1980-luvulla kirkon homoryhmissä. Nämä kolme edustivat CDU:ta (kristillisdemokraatteja). Se oli lännen homoille ihmetyksen aihe. Lännessä ei voitu edes kuvitella kristilllisdemokraattien piirissä homoja.
Monet mielipiteitään esittäneet DDR-homot olivat tyytymättömiä muurin kaatumisen jälkeen. Eläteltiin toivetta, että DDR jatkuisi jossain muodossa edelleen – ns. ihmiskasvoisena sosialismina. Tärkeää olisi kehittää yhteiskuntaa ja seksielämä saisi jäädä hieman taka-alalle. Osa porukasta oli ennen muurin kaatumista paennut Länsi-Saksaan ja jäi sinne.
Markkinatalous antoi itäisessä Berliinissä merkittävää potkua baari- ja klubielämään. DDR:n valtio oli perustamassa ns. Sonntagsclubia, jossa toimi hyvin erilaisia ryhmiä, kuten edellä mainittu Homot yli 40. Muurin kaatumisen jälkeen se sai taloudellista apua toimintaansa Länsi-Berliinin viranomaisilta. Yksityiset homokapakat kuten ”Stille Don” ja nahkapaikka ”Moustache” aloittivat toimintansa. Moustache toimi baarina ja hotellina vuoteen 2012 saakka ja tunnettiin hyvin nahkapiireissä. Vierailijat pitivät itäisen Berliinin kapakoita ystävällisempinä ja ilmapiiri oli avoimempaa kuin muutama kilometri länteen Länsi-Berliinissä. Mutta baareissa itähomot olivat pääasiassa keskenään. Länsihomot sanoivat, etteivät he uskalla mennä vaaralliselle itäpuolelle. Lisäksi puhuttiin, että itähomon ja länsihomon rakkaus ei kauan kestä. Oli myös ennakkoluulo, että lännen homot ovat paremmannäköisiä kuin idan homot. Lännessä oli amerikkalaista vaikutusta: tukat oli leikattu amerikkalaiseen malliin ja jalassa oli Lewis 501. Itähomot käyttivät saippuaa ja hajusteita ja heidät tunnisti hajusta. Näin siis ennakkoluuloissa väitettiin 1990-luvun alkuvuosina (Micha Schulze 1992).
Politiikka
Tammikuun puolivälissä 1990 väkijoukot tunkeutuivat salaisen palvelun Stasin tiloihin. Siitä alkoi pitkä selvittely: ketkä olivat ilmiantajia Stasille. Ei ollut harvinaista, että hyvä perhetuttu kävi säännöllisesti Stasin päämajassa raportoimassa, mitä perheessä puhuttiin ja ajateltiin. Asian ilmitulo asiakirjoista oli usein hyvin järkyttävää asianosaisille.
Politiikassa oli alettu tunnustaa homot ja lesbot tärkeäksi äänestäjäsegmentiksi. Vuonna 1991 kristillisdemokraatti-taustainen (CDU) pormestari Eberhard Diepgen esitti Christopher Street Day -tapahtuman osanottajille tervehdyksen ja nuorisoasioista vastaava senaattori, sosialidemokraattinen Thomas Krüger järjesti vaaliteltalleen paikan Friedrichshainin kruisailualueelta Itä-Berliinin puolelta..
Juhlapuheissa Berliini oli yksi kaupunki, mutta ensimmäisissä muurin jälkeisissä kaupunkiosaparlamenttien vaaleissa 1992 kävi selvästi ilmi idän ja lännen ero. Vasemmistolainen PDS (demokraattisen sosialismin puolue) jäi Berliinin länsipuolella kokonaan ilman parlamenttipaikkoja, mutta itäpuolella se oli vahvin puolue.
Schoppenstube, Itä-Berliinin tunnetuin homobaari
Schoppenstuben kutsumanimi oli "Schoppe", ainakin sisäpiirissä. Se oli Itä-Berliinin homoskenen keskus. Se aloitti 1923 Fasskeller-nimisenä viinibaarina. Se uusittiin vuonna 1963 ja pian siitä muodostui homojen ja lesbojen tapaamispaikka. Homot ja lesbot oli karkotettu Friedrichstrasselta, josta tehtiin DDR:n näyteikkuna. Uusi paikka, Schoppe löytyi Prenzlauer Bergin kaupunginosasta. Vuodesta 1980 lähtien baarin vastaava pitäjä oli Wolfhard Zehe. Hän esiintyi Coming Out -elokuvassa Schoppenstuden baarimikkona. Elokuvan tärkeänä kuvauspaikkana oli Schoppenstube.
Itä-Berliinin homoelämää ei asiaa tuntematon useinkaan huomannut ulospäin. Lähekkäin oli ainakin neljä baaria: Schoppenstube, Cafe Senefelder, Burgfrieden ja Alt-Berliner Bierstuben. Ne muodostivat eräänlaisen Bermudan kolmion. Schoppenstube oli auki aamuun saakka, pidempään kuin Café Schönhauser tai Burgfrieden. 1980-luvulla Schoppenstubessa vieraita oli noin 300. Saman verran väkeä oli yleensä jonottamassa sisäänpääsyä. Oli baaritila ja kellaritila. Käyttäytymiskoodi oli tarkka: kaikkea toisen asiakkaan koskettelua oli kartettava. Vain jouluaattona sai hillitysti antaa pusun.
Kävijät olivat kirjava joukko. Oli tanssijoita läheisestä Friedrichstadt-Palastista (revyyteatteri), oli laulajia, näyttelijöitä ja lähetystöjen väkeä.
Schoppenstube oli paikka, jossa seurusteltiin muiden ihmisten kanssa. Kun 1990-luvulla väkimäärät alkoivat vähentyä, isäntä Wolfhard Zehe kokeili lännen mallien mukaan pimeää huonetta ja pornoleffoja, muttta ne eivät kävijöitä ihastuttaneet. Siellä ei harrastettu pikasuhteita. 2000-luvulla erilaiset matkaoppaat johdattivat turisteja Schoppenstubeen katsomaan perinteistä saksalaista homokneipea. Samoihin aikoihin yhä useammat vanhat asiakkaat katosivat ja jäivät viettämään koti-iltoja tai matkustivat läntisen Berliinin baareihin ja saunoihin.
Schoppenstube lopetti 2013, kun talon omistaja irtisanoi vuokrasopimuksen. Todellinen syy oli vuokra: se nousi niin korkeaksi, ettei Schoppenstube pystynyt maksamaan. Muutamaa viikkoa ennen lopettamista Berliinin alueen yleisradiossa rbb:ssä esiteltiin Schoppenstude. Mukana myös baarimikko Wolfhard Zehe ja katkelma DDR:n ensimmäisestä homoelokuvasta Coming Out, jonka ensi-ilta oli samana iltana, kun Berliinin muuri murtui..
Nykyään Schoppenstuben kohdalla, Schönhauser Allee 44, kadun keskellä, metrosillan alla on kuuluisa Konopken currywurst-kioski. Metro U2 vie suoraan Nollendorfplatzille.
Nahkakulttuuri
”Nahkakulttuuri” tarjosi aikuisille miehille turvapaikan. Berliinissä on ollut näkyvä nahkakulttuuri. Saksan ensimmäinen nahkabaari Loreley perustettiin Hampuriin 1967. Berliinin Knolle aloitti pian sen jälkeen, ja 1980-luvulla Berliinissä oli Prätkäposti-lehden mukaan toistakymmentä nahkamiehelle sopivaa baaria. Ne oli tarkoitettu vain miehille ja niissä toivottiin maskuliinista pukeutumista nahkarotseihin, farkkuasuihin, univormuun, latexiin tms. Nahkahomo oli periaatteessa lihaksikas metsurin ja poliisi-Rambon yhdistelmä, jolla oli viikset ja nahkalätsä. Takamus oli kuin kaksi keilapalloa ja etumus hieman törröttävä.
Tom of Finland tuli tunnetuksi homolehtien kuvien kautta, ja ihmisenä hänet esiteltiin ”Daddy and the Muscle Academy” -elokuvassa. Berliinin ensi-iltaan hän ei päässyt keuhkosairautensa vuoksi.
1970-luvulta lähtien on syntynyt nahkakerhoja, jotka usein naamioitiin moottoripyörä- ja Sportticlubeiksi (”MSC Berliini” perustettu 1974). Länsi-Berliinissä alkoivat 1970-luvulla pääsiäistapaamiset, joihin tuli sadoittain myös ulkomaisia nahkamiehiä. Nahkatapahtumat ovat nykyään fetissitapahtumia, ja niihin saapuu edelleen tuhansittain vieraita. Nahkatapahtumien keskipiste oli Länsi-Berliinissä Knast-baari ja Connection-klubi sekä itäpuolella sijainnut Le Moustache, hotelli ja baari. Suurille iltajuhlille löytyi usein paikka Itä-Berliinistä, lopetettujen teollisuusyritysten hallitiloista.
Prätkäposti-lehti oli hyvin ajantasalla. Vuoden 1989 viimeisessä numerossa päätoimittaja Leeku Kimmel raportoi Berliinin nahka- ja homoskenestä.
Ns. nahkahomojen tapahtumat olivat siihen aikaan undergroundia. Berliinissä Wolfgang-niminen taksikuski (synt. 1938) muisteli, miten hän oli mukana nahkahomojärjestön tapahtumissa 1970-80-luvuilla. Hän sai suurten bileiden aikana tehtäväkseen liikkua ulkona ja tarkkailla, ettei synny mitään häiriöitä ja autoja ei parkkeerata miten sattuu. Naapurusto ei saa huomata mitään ja jos poliisi kiinnostuisi, saattaisi seurauksena olla ratsia. Ratsia häiritsee juhlatunnelmaa.
Nahkamiesten pääsiäisjuhliin kuului käynti Mahldorfin kaupunginosassa kauempana idässä. Siellä sijaitsi tunnetun transihmisen Charlotte von Mahlsdorfin DDR-aikana perustama huonekalumuseo. Siellä nautittiin munalikööriä ja etsittiin piilotettuja pääsiäismunia. Paluumatkalta takaisin keskustaan kerrottiin, että S-juna vaihteissa kolisi, tärisi ja kitisi ja nahkamiehet kirkuivat kauhusta. Karskeimpaankin nahkamieheen on piiloutunut pieni pala transihmistä.
Charlotten huonekalumuseo joutui itäberliiniläisten skinheadien vihan kohteeksi usean kerran, mm. vuonna 1992, jolloin useat ihmiset loukkaantuivat. Charlotte von Mahlsdorf päätti muuttaa Ruotsiin vuonna 1997. Hän kuoli vuonna 2002. Huonekalumuseo on edelleen olemassa.
Tässä artikkelissa mainittuja kirjoja. Mukana on Charlotte von Mahlsdorfin elämäkertakirja: Ich bin meine eigene Frau (1992)
Siirtotyöläiset
Berliinissä oli jo 1990-luvulla suuri määrä ulkomailta tullutta väestöä. Syntyperältään turkkilaisia, puolalaisia, vietnamilaisia ja jugoslaaveja oli ainakin 300 000. He olivat töissä ja useimmat olivat päättäneet jäädä Berliiniin. Joukossa oli luultavasti paljon homoja, mutta näistä ei tiedetä juuri mitään. Useimmat olivat varmaan naimissaa. Muslimitaustaiset eivät käyneet homobaareissa. Heitä saattoi nähdä saunoissa ja Tiergartenin cruising-metsässä.
Islamilaisesta kulttuuripiiristä tulevilla oli vahva homovastenmielisyys. Homot pelkäsivät erityisesti turkkilaisten nuorisojengien hyökkäyksiä. Mutta osasivat homotkin syrjiä. Joihinkin baareihin muslimeilta näyttävillä ei ollut sisäänpääsyä ja usein heitä pidettiin ”rahapoikina”, jotka lähtevät mukaan vain rahan vuoksi. Baareissa henkilökunta varoitti ulkomaisia asiakkaita, jos joku "rahapoika" yritti tuttavuutta.
Nollendorfplatzilta seuraava metroasema U-2 -linjalla on Bülowstrasse. Sen lähellä Potsdamer Strassella on suuria vuokrakasarmeja, joissa asuu pääasiassa turkkilaissyntyisiä berliiniläisiä. Kaikilla on lautasantennit. Näiden talojen paikalla oli Hitlerin aikaan suuri Sportpalast, jossa propagandaministeri Goebbels vuonna 1943 julisti Saksaan totaalisen sodan.
Saksa oli jo 1990-luvulla turvasatama turvapaikan hakijoille. Homous hyväksyttiin turvapaikkaperusteeksi vain iranilaisille, joita uhkasi hirttäminen kotiin palatessa. Venäläinen homo voitiin panna kotimaassaan mielisairaalaan tai kuritushuoneeseen, mutta sitä ei hyväksytty turvapaikkaperusteeksi. Pohjois-Afrikan maissa voi anaalitutkimusten jälkeen saada 5 vuotta vankeutta, mutta turvapaikkaa ei Berliinissä myönnetty. Paras keino saada turvapaikka oli mennä naimisiin. Huhutaan, että jotkut lesbot halusivat avioliitosta ”kärsimyskorvauksena” 10 000 Saksan markkaa.
Pahoinvointia
Kun Saksat yhdistettiin, monet itäisen Saksan asukkaat luulivat, että kaikki jatkuu ennallaan. Tehdään töitä ja saadaan palkaksi arvostettuja ”länsimarkkoja”. Yhdistyneen Saksan hallitus kuitenkin näki, että itäisen Saksan talouselämä oli aivan konkurssin partaalla. Kaikki idän yritykset siirrettiin Treuhand-nimiselle julkisoikeudelliselle yritykselle. Sen tehtävänä oli yksityistää kaikki, mikä oli yksityistettävissä. Loput ajettiin alas. Muutamassa vuodessa itäisen Saksan alueella työttömyys oli lähes 20%. Osa teollisuusyrityksistä säilyi, mutta niiden johtoon tuli liikemiehiä Länsi-Saksasta. Itäsaksalaiset olivat tyhjätaskuja, eikä heillä ollut varaa sijoittaa yksityistettyihin yrityksiin. Tyytymättömyys on näkynyt äärioikeiston kannatuksen kasvuna itäisessä Saksassa.
Yksi monista työttömien mielenosoituksista Alexanderplatzilla (2006)
Berliiniin muutti kulttuuri- ja taideväkeä lännestä
Muurin kaatumisen jälkeen erilaista luovaa ja taiteellista väkeä alkoi virrata itäiseen Berliiniin. Siellä oli paljon tyhjiä rakennuksia, joihin voi puoli-ilmaiseksi perustaa työhuoneita tai ateljee-tiloja. Erityisesti Prenzlauer Berg alkoi muuttaa muotoaan. Takapihojen rakennuksiin syntyi taide- ja asumiskollektiiveja. Kokonaisia kerrostaloja vallattiin. Prenzlauer Bergin taloja oli pidetty kunnossa DDR:n aikana eikä sota ollut tuhonnut koko kaupunginosaa. Kaupunkiin muuttajat tulivat läntisestä Berliinistä, Länsi-Saksasta tai ulkomailta. Monet suomalaisetkin ovat asuneet Prenzlauer Bergissä lyhyempiä tai pidempiä aikoja. 1990-luvulla homobaareja oli vieri vieressä, mutta 2000-luvulla monet ovat lopettaneet nousevien vuokrien ja asiakaskadon vuoksi.
Vallattu talo Itä-Berliinissä.
”Kohti vaihtoehtoista elämäntapaa”
Siegessäule-kaupunkilehdessä muisteltiin marraskuussa 2019, millaisia muutoksia muurin kaatuminen aiheutti liberaalien, vaihtoehtoja etsivien nuorten berliiniläisten elämään. Länsi-Berliinissä oli jo 1970-80-luvuilla vahva vaihtoehtokulttuurien ilmapiiri. Muurin kaaduttua kaikki tuntui mahdolliselta. Sitten tulivat markkinahenkiset investoijat ja määräsivät pelin hengen. Mahdollisuus uudenlaisen yhteiskunnan rakentamiselle oli menetetty. Millaisia olivat 1990-luvun alun utopiat? Siegessäule oli haastatellut neljää berliiniläistä.
Muurin jälkeen itäisessä Berliinissä oli paljon vapaita tiloja. Vuokrat olivat matalia ja ihmisillä kiihkeä tunnelma. Vallitsi jonkinlainen anarkia, jossa haaveiltiin utopioista. Sellainen olisi ollut uusi, oikeudenmukaisempi yhteiskunta. Haaveena oli kaupunki, jossa olisi tilaa elämälle ja luovuudelle ja tasa-arvo kaikille yhteiskuntaluokille.
`
1990-luvun alkupuolella vallitsi vahva elämänhalu ja vapaus. Hylätyt teollisuushallit saivat uutta käyttöä. Nopeassa tahdissa syntyi itäpuolelle klubitiloja ja gallerioita. Hylättyjä asuntoja voitiin ottaa käyttöön ilman vuokrasopimuksia ja niihin sijoittui lännestä tulleita seikkailumielisiä kokeilijoita. Runsas tyhjä tila vauhditti uutta klubikulttuuria. Koko kulttuurimaisema muuttui muurin auettua. Itäsaksalaiset pelkäsivät uutta tilannetta. Toimeentulo, työpaikka ja asunto olivat vaarassa, mutta aluksi vapaudentunne peitti alleen huolet. Ilmassa oli paljon uusia ideoita.
Ns. ”luova väki” alkoi ryntäyksen Itä-Berliiniin. Aluksi oli paljon vasemmistolaista vaihtoehtoryhmien toimintaa, mutta kun kauempaa Länsi-Saksasta alkoi tulla väkeä Itä-Berliiniin, arvot ja asenteet muuttuivat konservatiivisempaan tai ”porvarillisempaan” suuntaan. Monella tulijalla oli jo sillloin mukanaan paksu lompakko. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Berliinistä tuli 1990-luvun lopulla koko Saksan pääkaupunki, vanhat Länsi- ja Itä-Berliini alkoivat lopullisestsi kadota. Rahan tekemisestä tuli yhä keskeisempää. Itäberliiniläisilläkään eivät tulevaisuuden haaveet pitkään säilyneet. Heti muurin kaaduttua oli haettava tervetuloraha ja oli suuri tarve saada länsitavaraa ja matkustella sinne, missä länsisaksalaisetkin matkustelevat. Rajojen aukeaminen oli kuin paratiisin porttien avaaminen.
Sitten tulivat investoijat ja liikemiehet itäiseen Berliiniin. Heillä ei ollut muita ideoita kun kaiken kaupallistaminen. Itäsaksalaisilla ei ollut rahaa, jolla olisi ostanut tiloja ja rakentanut uutta. Muualta tulleet veivät koko potin. Nyt se alkaa näkyä asuntokurjuutena, kun kaikki sosiaalinen asuntotuotanto siirrettiin 2000-luvun alussa yksityisille sijoittajille. Sijoittajat itse elävät Lontoossa, Australiassa tai Kiinassa eikä heitä hetkauta vähimmässäkään määrin Berliinin asunnottomien ongelmat. Sijoittajien ylivalta näkyy myös klubikulttuurissa. Jatkuvasti lopetetaan klubeja, kun vuokrat nostetaan pilviin. Suuri utopia on kuollut. Ihmisten sydämissä elää kuitenkin haave paremmasta. Itä-Berliiniiin tullut taiteilija sanoo, että nyt ihmisten täytyy ottaa loput vapaat, ei-kaupalliset tilat rohkeasti käyttöön. Muussa tapauksessa ne kaikki menetetään uudistusvimmassa.
90-luvulla oli yhteisöhenkeä ja kollektiiveja, nyt on turbokapitalismia. Yksittäisille ihmisille tärkeitä ovat omistusasunto ja lapsi, joka elää onnellisessa perhekuplassa. Ennen kyseltiin eri vaihtoehtojen perään, nyt homotkin elävät avioliitossa heteronormin mukaan. Jos joillakin toisilla menee huonosti, mitä se meille kuuluu. Ilmastoliike saattaa synnyttää uutta ajattelua, mutta ainakaan vielä se ei kosketa homoja ja lesboja, joiden elämä pyörii vain rakkauden ympärillä. Ei kysellä turhia.
(Ajatukset poimittu Siegessäulen haastatteluista 11/2019)
Vain harvat suomalaiset kävivät Berliinissä
Suomesta lennettiin Berliiniin runsaassa tunnissa. Berliini ei ollut kysytty kohde 1990-luvulla. Koneet lensivät puolityhjinä aamuin, illoin Hampurin kautta. Jos oli hyvä tuuri, vaihtolento Hampurista saattoi laskeutua Tempelhofin kentälle. Hotelliasuminen oli halpaa. Erityisen halpoja pensionaatteja oli paljon ja hyvissä osoitteissa. Nahkakulttuurista kiinnostuneet majoittuivat Schönebergin alueelle erityisesti Tom's Houseen, jossa aamiaista tarjoiltiin ympäri vuorokauden.
Julkinen poliittinen toiminta
Homot, lesbot ja transihmiset ovat vuosikymmeniä yrittäneet vaikuttaa poliittisiin päätöksiin ja politiikan ilmapiiriin. Siihen tarvittiin kansalaisjärjestöjä ja yksittäisiä ihmisiä, jotka panivat itsensä alttiiksi, tulivat kaapista ja alkoivat toimia politiikan sisällä. Järjestöissä aktiivit näkivät paljon vaivaa ja kuluttivat omaa aikaansa kokoontumisissa, työryhmissä ja opintopiireissä. Euroopassa tällainen poliittinen toiminta alkoi kehittyä 1960-luvun lopulla. Saksan ja Suomen homo- ja lesboryhmien poliittista toimintaa on kuvannut laajasti Tuula Juvonen kirjassaan ”Kaapista kaapin päälle” (2015).
Jälkisanat maaliskuussa 2020
Tätä kirjoittaessa 15.3.2020 Siegessäulen uutissivun otsikot verkossa näyttivät tällaisilta. Berliinissä on hätätilanne. Kapakat, baarit, klubit, pelihallit, vedonylöyntihallit, kuntosalit, elokuvateatterit, teatterit, museot, bordellit ja konserttisalit on suljettava Berliinissä senaatin päätöksellä välittömästi.
Berliiniläinen queer-ryhmä Karada House valmistelee naapuriavun antamista kaikille syrjäytetyille, immuunipuolustuksen puutteista kärsiville, kroonisesti sairaille, astmaatikoille ja hlbtiq-vanhuksille.
Berliinin klubit, baarit ja kapakat ovat kiinni ainakin huhtikuun 20. päivään saakka. Klubeilta kuuluu avunhuuto: ilman julkista taloudellista apua klubit kaatuvat.
Pääsiäisen perinteinen nahka- ja fetissitapahtuma on peruttu.
Berliinin AIDS-Hilfe antaa ohjeita viruksen vuoksi. Berliinin homomuseo on suljettu. Berliinin CSD-kulkueesta vielä neuvotellaan.
Queer Men* of Color Berlin, vuosi sitten perustettu värillisten miesten ryhmä kiinnittää huomion siihen, että he kohtaavat Berliinissä päivittäin rasismia ja homo-, lesbo- ja transvihamielisyyttä.
_ _ _ _ _
Tässä artikkelissa on yritetty tavoittaa ”tavallisten ihmisten” kokemuksia Berliinin muurin murtumisen jälkeen. Lähteinä on käytetty tekstissä mainittuja kirjoja, vanhoja Siegessäule-lehtiä, lehtiartikkeleita, omia henkilökohtaisia muistikuvia ja mm. seuraavia tv-dokumentteja (kaikki saksankielisiä, tekstitetty saksaksi):
Der "Schwulen-Paragraf"
Ohjelma Saksan ankarasta homolaista
Unsere Momente: Weihnachten 89
Joulun viettoa Saksassa muurin kaatumisen jälkeen
1989: Das letzte Weihnachten der DDR
Itäsaksalaisten joulunviettoa 1989
Berlin - Schicksalsjahre einer Stadt: 1990
Berliini vuonna 1990
Chronik der Wende, päiväkirja tapahtumista syksyllä 1989 ja keväällä 1990.
Lokakuusta toukokuuhun jokaiselle päivälle oma 15 minuutin katsaus.