Nimeni on Homo, Rokkihomo

Tarkoituksellisen hölmönniminen verkkominäni
oli aluksi tarkoituksellisen mukapinnallinen.
(Ja köh, nimi lähti liikkeelle ja elämään ihan
toisilta verkkosivuilta, ennenkuin yleensä löysin
koko tämän Ranneliikkeen.)

Se oli kesällä 2004.
Tulin reippaalta reissulta Berliinistä takaisin Turkuun,
keskellä kesää mutten keskelle kesälomaa vaan
töihin ja työhuoneelle, ja koin sattuvaa puutostilaa
enempään sosiaalisuuteen homokulttuurin saralla
kuin mitä ympärillä potentiaalisesti oli.
Olin myös ihastunut. Ja nälkäinen. Ja toiselle
ihastumisen osapuolelle, hänen kanssaan, olimme
sopineet 80-luvun A-Ha:n hienon norjalaishitin
mukaisesti että tahoillamme, toistemme kunniaksi
"we'll be hunting high and low".
Lupasin itselleni tekeväni parhaani.
Suloinen ystäväni Thomas eittämättä tekikin,
mutta hänhän asuikin Berliinissä, kun taas minulla
oli arkielämässä mahdollisuuksina:
a) yksi baari
b) netti
c) "vanhat tutut".

Ja niitä töitäkin piti tehdä. Oli parikin kirjaa työpöydillä.
Samalla... Oli vahva olo siitä miten tässä kuluu ainoa
elämä (muiden todisteiden puutteessa yksi ainoa),
joka päivä. Oli "vanhat tutut" ahkerassa käytössä
(terveisiä vaan!).

Rokkihomo syntyi 90-luvulla, 90-luvun alkupuolella,
jolloin Lontoosta lauloi Brett, Suede, "Animal Nitrate".
Konkreettisempi Rokkihomo syntyi Berliinissä 2004,
yksinkertaisella tekstillä vaaleanpunaiseen
xs-hihattomaan, ja samaan aikaan ja samassa
paikassa ystävästäni Mikosta kuoriutui
perhonen nimeltä Claudia.
Blue Men Group lauloi Rokkihomolle särjetyn
sähkökitaraversion gay-hymnistä "I feel love"
(ennen Claudialle laulanutta Rosenbergiä.).

Nnoh, Berliinissä oli käyty ennenkin ja käytiin toistekin,
mutta syksyllä muutin Suomesta Yhdistyneisiin
Kuningatarkuntiin. Sitä myötä jäin
Ranneliikkeen "vakioasiakkaaksi". Päätin että tässä
oli yksi Suomi-ulottuvuus, tsekattavaksi päivittäin
tai lähes päivittäin.

Samalla Rokkihomo jäi elämään. Ja aikoopa elääkin.
Rokkihomo palasi Suomeen ja yllätti itsensä
siirtymästä keskelle ihmissuhdetta, avoliittoa,
kihlasormusta.
Nnoh. Asukas on sama vaikka taloa ja (joitakin)
tapojaan vaihtoikin.

Rokkihomon mukapinnallisuus on mukapinnallista,
jos rock-musiikki on. Paljoon verrattuna
yksinkertaiset sävelkulut (I do know that much...)
ja lyyrinen maailma katsomassa nuoruuteen ja
elämään ilman asunto- ja autolainoja.
Seksuaalinen kiihtyminen. Päihtyminen.
Vahva hyvä olo. Maailmanparannus. Ahdistus.
Summarum, elämääni. Ennen ja nyt.

Ei se siitä muutu, vaikka nuoruus onkin vaihtunut
nuorekkuudeksi. Oleellista, tosissaan ja rehellisesti,
on että minua ei kiinnosta. Olen vanhempi
kuin Jeesus. Olen nuorempi kuin Johnny Depp.
So what. Ja koska ei kiinnosta, se siitä.

Vahvoja tunteita. Ei Abbaa. Ei Liza Minelliä. Rokkihomoikoneja, toki naispuolisia, homojahan
tässä ollaan, ovat Patti Smith ("Rock-n-Roll Nigger"-!)
ja Kate Bush ("Kashka from Bagdad", heh), ja,
huokaus, Tori Amos ("Precious Things").

Ja Bowien Ziggy Stardust-setin päättänyttä
"Rock-n-Roll Suicidea" mukaillen
Hedwig and the Angry Inch sen komeasti alleviivaa
loppulaulussaan "Midnight Radio", jonka loppuosasta
osa kuuluu tähän viestiin:

"Here's to Patti, and Tina, and Yoko, Aretha,
and Nona, and Nico, and me;
And all the strange rock and rollers,
You know you're doing all right!
So hold on to each other,
You gotta hold on tonight

And you're shining
like the brightest star
A transmission
on the midnight radio
And you're spinning
Your new 45s
for the misfits and the losers
Yeah, you know you're rock and rollers
Spinning to
Your rock and roll"

Ja sitten misfitit ja looserit voivat nostaa
kädet ylös ja heilua ja laulaa mukana.
Hetken aikaa on voimakas hyvä olo.

"Äiti minä en välitä vaikka olisin pelkkää luuta
ja höyhentä.
Haluan vain tietää, mitä voin tehdä ilmassa ja mitä en."

(Richard Bach: Lokki Joonatan)

"Askel ja pysähdys kerrallaan, yksi nurin, yksi oikein,
etsit tietä joka hehkuu, polkua joka puhuu..."

(CMX: "Aura")

Köh. Ja kops.