• Rokkihomo

"It doesn't matter if we all die"

Oli tuossa puhetta miten blogeihin ei oleteta laitettavaksi ikäviä kuulumisia,
ja jos ja kun kuitenkin laitetaan, näyttää kuin niitä ei luettaisi.
Silti täällä sairastetaan, itketään, erotaan ja saadaan tietoja mitä läheisimpien sairastumisista,
ja tuollaisia esimerkkejä tulee mieleen jo noin ihan aluksi sen kummemmin miettimättä,
ihan täältä Ranneliikkeestä luettuja.

Nyt, kerta kiellon päälle:
Ole hyvä ja poistu ja lue muuta, jos haluat lukea
"sellaisia kivoja viihdyttäviä pikku juttuja".

- - -

Sekä itse diagnosoidusti että "ammattilaisenkin" toimesta tässä osoitteessa
on selvää, että masennusta on vähän enemmän kuin "harrastettu"
tuollaiset viimeiset kolme vuotta.

Sen ohella ja kenties siihen liittyen vatsa on oireillut kroonisesti
ja ajoittain hyvinkin pahasti niin, että sen seurauksena pitkäaikainen
vitamiinien ja hivenaineiden puutos on sellainen tosiasia, joka osaltaan on
pitänyt yllä kroonista väsymystä.

Tähän, pitkälti juuri tähän, on liittynyt pikku Rokkihomon jo pitkään jatkunut
ja toistunut yksipuolinen linjanveto siitä, miten "mitä kuuluu" -kysymykset
nyt vaan eivät ole olleet kovinkaan mielekkäitä.
Kun niihin pitäisi sitten voida vastatakin.
Muutakin kuin että: "hyvää, mites sulle, hyvää kai myös".

Sen sijaan tänne kuuluu päivästä toiseen jatkuvaa väsymystä.
Teen juttuja, osallistun juttuihin, seuraan juttuja...
...sekä tieteen että taiteen saroilla...
...mutta tärkein johtotähti ja punainen lanka on _pitkään_ ollut
ajatus pikemminkin selviytymisestä, raahautumisesta eteenpäin,
asia asialta,
kuin itsensä innostunut, pitkäjänteinen peliin laittaminen.
Itsensä peliin laittamisen sijaan maalina
- eli sinä kuuluna "valona tunnelin päässä" -
on siintänyt milloin minkäkin meneillään olleen
pikkujutun loppuminen
ja pääseminen kotiin lepäämään.
Aina vaan, asia asialta.

Mutta siis: ei aina vaan.
Edellämainittu elonkulku on oireita sairaana olemisesta, ei persoona.
Muunkinlaista otetta elämään ja asioiden kulkuun on ollut.
Muistan kyllä hyvin.

Ja persoona, yksilö, sen keskellä, vaikka tuiskii ympäriinsä ja haluaa omaa tilaa aina vaan
(kun odottaa aina meneillään olevan milloin minkäkin asian loppumista ja pääsemistä,
niin, lepäämään),
haluaa parantua.
Parantua.
Jep, ilman lainausmerkkejä.

(EDIT: eli lisäys eli tarkennus:
ollenkaan kaikki oman tilan haluamiset eivät palaudu tähän "tekosyyhyn" nimeltä masennus.
Eivät.
Ympärilläni lähelläni on ollut ihmisiä, jotka voisivat, aivan kuten minäkin,
mennä aika paljon enemmän itseensä ja ymmärtää oireilevansa ympäristöönsä,
jopa niin paljon että, niin, ympäristö oireilee.)

Ergo ja summa summarum,
olen terapiassa, omasta vaatimuksestani ilman lääkitystä,
ja vatsan viimeisten tutkimusten tulokset tulevat ensi viikolla.

Sitten tulee lisää tutkimuksia, lisää terapiaa, ja pienen ajan päästä voi miettiä
kaikenlaisia lääkityksiä vielä uudestaan, mutta ennen muuta,
menen vielä lisää itseeni...
...ja hoidan _tajuamalla_ korvien välisen pitkäaikaisen flunssan kuntoon.

Seuraavaksi kohtaan mitä siellä "tunnelin päässä" oikeasti olisi.
Siis muutakin kuin otsikon nihilististä vääjäämättömyyttä,
vaikka Curea eikä Placeboa onkin.

Sitten alan tehdä Juttuja.

(Sitä ennen, no, ehkä annan raporttien olla.
Jos minulla ei ole muuta kirjoitettavaa kuin tämä ja näistä aiheista, annan olla.
Kirjoitan tänne sitten kun on taas "Rokkihomokokemuksia",
ehkä huomenna, ehkä kuukauden päästä.
It's up to me anyway.)

-R

- - -

Ja otsikon lainaushan on The Curen kappaleen "One Hundred Years" alku.

Tämän:

"It doesn't matter if we all die
Ambition in the back of a black car
In a high building there is so much to do
Going home time, a story on the radio.

Something small falls out of your mouth
And we laugh
A prayer for something better
A prayer, for something better

Please love me, meet my mother
but the fear takes hold
Creeping up the stairs in the dark
Waiting for the death blow..."

...

"We die one after the other
And it feels like one hundred years"

...

http://www.youtube.com/watch?v=Idf-KBT-Wxs

- - -

9 kommenttia

mopsi22

19.2.2009 15:36

jep

allekirjoitan

stellagrrrl

19.2.2009 18:24

"ymmärtää oireilevansa ympäristöönsä, jopa niin paljon että, niin, ympäristö oireilee."

jep, tuota odotellessa. siihen asti voimme kaiketi odottaa vain diagnooseja mm. itsetuhoisuudesta ja kummastelua vaikeudesta tavoittaa ystäviä(?) puhelimitse...

paranemisia.

Rokkihomo

19.2.2009 18:51

Joo.
Ja siksi minun täytyi tuo EDIT: eli lisäys eli tarkennus tuohon mustaa screenille julkisesti laittaakin.

Ja kiitos. Lähde baariin. Ehkä Tinis ei enää haise likaisille alusvaatteille?

Rokkihomo

20.2.2009 14:25

...Menin sitten KP:n eli LP:n kanssa.
Myös shotteja.
Ja tuoksuna alusvaatteiden sijaan harkitusti käytettyjä partavesiä.
Ja päänsärkyä ei onneksi tullut.

Rokkihomo

20.2.2009 17:05

...ja EDIT: eli lisäys eli tarkennus -asiasta tulikin puhuttua jo puhelimitse, ainakin vähän. Eli se omasta puolestani siitä, ei asiana eikä "IRL", mutta se siitä tämän foorumin osalta.

martin

21.2.2009 20:16

Tekeminen ei aina ole omaehtoista ja sen arvottaminen vaihtelee.
Sinulla on melkoisesti tervettä omaa arvostelukykyä ja tahtoa - minusta. Toivon paranemistasi!

LNwCoB

21.2.2009 20:47

My hero!

Olli Stålström

27.2.2009 04:36

Toivon,että saat itsesi ja ympäristösi oireettomaksi, rauhaan ja rakkauteen :) Tiedän kokemuksesta, että kriiseistä ja masennuksesta pystyy nostamaan itse itsensä, kun saa tukea empaattisista ja välittävistä läheisistä. Olisi mielenkiintoista kuulla miten yhteiskuntatieteilijä havainnoi (rokki)homolle masennukseen hoitoa antavan ammattiauttajan suhtautumisen ja asenteet. Jos haluat, voisit kirjoittaa omakohtaisen, osallistuvaan havainnointiin perustuvan artikkelin (noin 3-5 sivua) tulevaan kirjaamme, työnimeltä Sateenkaarikansan hyvä hoito. Tässä on aikaa pari kuukautta lähettää mulle hoitokokemus, mielellään oikealla nimellä ja ammatilla, mutta käy myös anonyymisti.

Kirjoittamalla masennus ulos itsestäsi voit auttaa sekä itseäsi että lähimmäistäsi.

stellagrrrl

2.3.2009 18:07

ehkäpä se itseen meneminen ja oman oireilun tunnistaminen helpottuu, kun vähitellen ne monet samankaltaiset palautteet menevät perille tai yleensäkin lopulta päätyvät omiin korviin... kaikki eivät vain osaa arvostaa hienovaraisia vihjeitä tai lukea suoraakaan tekstiä niin, että tajuaisivat peilin olevan naaman edessä.

sulla on aina ollut molemmat kyvyt, ja se on hieno asia, joka mahdollistaa sen, ettei välttämättä tarvitse sanoa aina kaikkein suorimmin sanakääntein. tietysti se edellyttää myös hiukan taipumusta tuskalliseen itseanalyysiin ja valmiuteen tarkastella itseään täysin toisista lähtökohdista kuin on tottunut, ja josta ei aina seuraa kaikkein mieleisintä tulosta siitä, kuka peilistä katsoo. and i feel your pain... been there.

mutta joo, kai se peili paljastaa itse kullekin yhä enemmän, vähitellen, vaikkei koskaan olekaan "sopiva hetki", ja silloin näyttäytyy kaikessa absurdiudessaan myös se niin tyypillinen primitiivireaktio eli ensimmäisenä peilin eteen heittäneen "demonisointi". mutta se onkin jo aika mittava kasvupäämäärä, johon kaikki liikkuvat omaan tahtiinsa, toiset nopeammin, toiset madellen...

toivon, että asia olisi lopulta käsitelty pian myös irl. ja muutenkin kaikki olisi ihan kaikilla hyvin ja kivasti ja vähäisesti angstista. (menen nyt halailemaan puita...)