"It doesn't matter if we all die"

Oli tuossa puhetta miten blogeihin ei oleteta laitettavaksi ikäviä kuulumisia,
ja jos ja kun kuitenkin laitetaan, näyttää kuin niitä ei luettaisi.
Silti täällä sairastetaan, itketään, erotaan ja saadaan tietoja mitä läheisimpien sairastumisista,
ja tuollaisia esimerkkejä tulee mieleen jo noin ihan aluksi sen kummemmin miettimättä,
ihan täältä Ranneliikkeestä luettuja.

Nyt, kerta kiellon päälle:
Ole hyvä ja poistu ja lue muuta, jos haluat lukea
"sellaisia kivoja viihdyttäviä pikku juttuja".

- - -

Sekä itse diagnosoidusti että "ammattilaisenkin" toimesta tässä osoitteessa
on selvää, että masennusta on vähän enemmän kuin "harrastettu"
tuollaiset viimeiset kolme vuotta.

Sen ohella ja kenties siihen liittyen vatsa on oireillut kroonisesti
ja ajoittain hyvinkin pahasti niin, että sen seurauksena pitkäaikainen
vitamiinien ja hivenaineiden puutos on sellainen tosiasia, joka osaltaan on
pitänyt yllä kroonista väsymystä.

Tähän, pitkälti juuri tähän, on liittynyt pikku Rokkihomon jo pitkään jatkunut
ja toistunut yksipuolinen linjanveto siitä, miten "mitä kuuluu" -kysymykset
nyt vaan eivät ole olleet kovinkaan mielekkäitä.
Kun niihin pitäisi sitten voida vastatakin.
Muutakin kuin että: "hyvää, mites sulle, hyvää kai myös".

Sen sijaan tänne kuuluu päivästä toiseen jatkuvaa väsymystä.
Teen juttuja, osallistun juttuihin, seuraan juttuja...
...sekä tieteen että taiteen saroilla...
...mutta tärkein johtotähti ja punainen lanka on _pitkään_ ollut
ajatus pikemminkin selviytymisestä, raahautumisesta eteenpäin,
asia asialta,
kuin itsensä innostunut, pitkäjänteinen peliin laittaminen.
Itsensä peliin laittamisen sijaan maalina
- eli sinä kuuluna "valona tunnelin päässä" -
on siintänyt milloin minkäkin meneillään olleen
pikkujutun loppuminen
ja pääseminen kotiin lepäämään.
Aina vaan, asia asialta.

Mutta siis: ei aina vaan.
Edellämainittu elonkulku on oireita sairaana olemisesta, ei persoona.
Muunkinlaista otetta elämään ja asioiden kulkuun on ollut.
Muistan kyllä hyvin.

Ja persoona, yksilö, sen keskellä, vaikka tuiskii ympäriinsä ja haluaa omaa tilaa aina vaan
(kun odottaa aina meneillään olevan milloin minkäkin asian loppumista ja pääsemistä,
niin, lepäämään),
haluaa parantua.
Parantua.
Jep, ilman lainausmerkkejä.

(EDIT: eli lisäys eli tarkennus:
ollenkaan kaikki oman tilan haluamiset eivät palaudu tähän "tekosyyhyn" nimeltä masennus.
Eivät.
Ympärilläni lähelläni on ollut ihmisiä, jotka voisivat, aivan kuten minäkin,
mennä aika paljon enemmän itseensä ja ymmärtää oireilevansa ympäristöönsä,
jopa niin paljon että, niin, ympäristö oireilee.)

Ergo ja summa summarum,
olen terapiassa, omasta vaatimuksestani ilman lääkitystä,
ja vatsan viimeisten tutkimusten tulokset tulevat ensi viikolla.

Sitten tulee lisää tutkimuksia, lisää terapiaa, ja pienen ajan päästä voi miettiä
kaikenlaisia lääkityksiä vielä uudestaan, mutta ennen muuta,
menen vielä lisää itseeni...
...ja hoidan _tajuamalla_ korvien välisen pitkäaikaisen flunssan kuntoon.

Seuraavaksi kohtaan mitä siellä "tunnelin päässä" oikeasti olisi.
Siis muutakin kuin otsikon nihilististä vääjäämättömyyttä,
vaikka Curea eikä Placeboa onkin.

Sitten alan tehdä Juttuja.

(Sitä ennen, no, ehkä annan raporttien olla.
Jos minulla ei ole muuta kirjoitettavaa kuin tämä ja näistä aiheista, annan olla.
Kirjoitan tänne sitten kun on taas "Rokkihomokokemuksia",
ehkä huomenna, ehkä kuukauden päästä.
It's up to me anyway.)

-R

- - -

Ja otsikon lainaushan on The Curen kappaleen "One Hundred Years" alku.

Tämän:

"It doesn't matter if we all die
Ambition in the back of a black car
In a high building there is so much to do
Going home time, a story on the radio.

Something small falls out of your mouth
And we laugh
A prayer for something better
A prayer, for something better

Please love me, meet my mother
but the fear takes hold
Creeping up the stairs in the dark
Waiting for the death blow..."

...

"We die one after the other
And it feels like one hundred years"

...

- - -