Auringonlaskun jälkeen...

...on kuitenkin yleisesti ottaen mukavampaa.

Edellinen bloggaus jäi kesken, laitoin sen lauantaina
ennen ystävän väitöstilaisuutta, jonne sitten piti
juosta. Hitto että meni hyvin! Siis väittely ja myös
arvosana... Ja karonkka oli sekä juhlava, täyteläinen
että tunteellinen. Ja karonkan jatkot...
No, kun jälkiruuan kanssa tarjoiltiin jälkiruokaviini ja
sitten vielä kahvi ja konjakki erikseen, sen nyt tiesi
miten se eteni. Ja kun tässä jatkopaikassa kävi se eräs
s-alkuinen etukortti, joka monella juhlijalla oli mukana,
ja kuohuviini sen kanssa _varsin_ kätevä ostos, se ei
sitten missään vaiheessa päässyt loppumaan.

Yöllä Pölhö soitti ja odotti kadunkulmassa. Käveltiin
samaa matkaa kotiin. Mentiin nukkumaan yhdessä ja
vierekkäin. Pönötettiin sunnuntai yhdessä ja
vierekkäin. Ja vaikka meidän "muumitaloon" tuli
myöhemmin yöllä yövieraskin, ja aamulla aamuvieras
jolle piti keittää kahvia vaikka olisi halunnut vaan
nukkua koko aamun, JA vaikka piti käydä kahvilla
parisuhdefestarihengessä Pölhön vanhan
ystäväpariskunnan luona iltapäivällä, oltiinpa
keskenämme kumminkin, koko päivä. Hyvä niin.

(Yöllä, tosin, kun Pölhö jo nukahteli, kävin kyllä
yötuopeilla baarissa ystäväni kanssa)

Tänään olen ollut yksin koko päivän. Pitkä herääminen
kotona, työpäivä kotona, ja illalla työhuoneelle, kun
täällä ei ole ollut enää ketään.
Hyvä näinkin.

Meni aprillipäivä ja palmusunnuntai, nyt piinaviikko,
mutta ei piinaviikko minulle.
Sen rakkauden armo, jota seuraan ja johon luotan,
katsoo minua peilistä.
Ja lisäksi on luottamus toisen ihmisen rakkauteen,
johon kaiken mahdollisen arkitylsyyksien ja draamojen
keskellä voin, no, todellakin luottaa.
Se on Pölhö. Se on Me.

Minä en aio ottaa piinaviikkoja omista töistäni.
Ahdistuminen on muodikasta mutta ei "oikeesti".

Ja se, että on Me, onkin kaikille niille selvää, jotka
tietävät, että on Rokkihomo ja Pölhö: kaksi itsenäistä,
omiaan tekevää ihmistä, jotka kuitenkin ovat Yhdessä.
Siitä on Oikea Ahdistus kaukana.
Draamaa välillä kyllä löytyy, jo viihdearvon vuoksi.
Mutta sen draaman syy on pitkälti siinä, että
Me Puhutaan.

Edellisen blogini Smithsien "How Soon Is Now?" jatkuu oh-so-miserable -riimeillä:

"There's a club, if you'd like to go
You could meet someone who really loves you
So you go, and you stand on your own
And you leave on your own
And you go home
And you cry
And you want to die "

Ha ha.

Olen aina pitänyt tuota ei-niin-vakavasti-otettavana
esteettisenä tutkielmana angstista, joka on vähän
naurettavaa. Hemmetin hyvänä sellaisena.
Jos sitä lukisi "oikeesti", niin jösses, joku haluaa kuolla
jos klubilta ei löytynytkään ketään?
Hienon draaman siitä saa, vie sitten sunnuntain
tylsyyttä pois jos tarvis, mutta haluta kuolla?
"Oikeesti?"

Kotoa, missä ikinä se on ollutkaan vuosien mittaan,
on aina löytynyt peilistä sen verran rakkautta
ettei ole tarvinnut.

(Ja omista käsistä.)

Smithsien kuulu kappale päättyy näin:

"When you say it's gonna happen now,
Well, when exactly do you mean?
See, I've already waited too long
And all my hope is gone."

Itse väitin itselleni monta vuotta olevani tuollainen
rakkauden ateisti.
En sen takia kyllä köyttä etsinyt koskaan.
Ja sitä paitsi, olin väärässä, jos edes koskaan tosissani.

Täältä tähän. Yours truly.