Silloin tällöin kuulee väitettävän, että homous on seksuaalisen hyväksikäytön tai muun vastaavan trauman seuraus. Sellaista käsitystä viljelee ainakin Aslan, ja musta heitä pitäisi kuunnella.
Tarkoitan ihan oikeasti: Pitäisi kuunnella.
Halusimme me tai emme, on Aslanilla kuitenkin näköalapaikka sellaisten homojen elämään, jotka ovat rikkinäisiä ja jotka eivät tahdo olla homoja. Heihin, joita me emme alakulttuurissa kohtaa. Jotka kokevat kaipaavansa apua, tullakseen eheiksi ihmisiksi, jotka kokevat olevansa homona vajaita ja rikkinäisiä. Mä en epäile lainkaan, että Aslan heidän olemassaolostaan valehtelisi, mutta ymmärrän hyvin Aslanilaisten turhautumisen, kun heidän kokemuksiaan ei kuunnella, vaan ne kiistetään epätosina.
Toki hekin kiistävät meidän kokemuksemme epäsopivina ja epätosina, mutta silloinhan me tiedämme mille se tuntuu ja osaamme itse olla viisaampia.
Mä en ymmärrä, miksi hyväksikäytön takia kääntyneet olisivat sellainen uhka homoyhteisölle, että heidät pitäisi kiistää, enkä ymmärrä sitäkään, miksi me aidosti homot olisimme uhka kääntyneille niin, että meidät pitäisi kiistää.
En ole koskaan ymmärtänyt ajattelua, jossa vain yksi vaihtoehto on mahdollinen. Jossa, ollakseen jotain mieltä, pitää tuhota muut mietteet. Eihän elämä niin toimi. Kun aletaan vastustaa asioita, lopetetaan kuuntelu, ajaudutaan asemasotiin, vihaan, turhautumiseen ja kaikki se estää toteutumasta sitä, mistä olisi kaikkein eniten etua omille aatteille, äänen saamista.
Ei tarvi tuhota jo olemassaolevaa tullakseen kuulluksi. Keneltäkään ei ole mitään pois, että kaikki tulevat kuulluiksi kertoen omista kokemuksistaan. Kuuntelematta jättäminen luo omituisia vastakkainasetteluja asioista, jotka eivät ole vastakkaisia, kun kumpikin osapuoli on niin syvällä poteroissaan kuvitellen tietävänsä, mitä toinen osapuoli puhuu, eikä lainkaan huomaa, että se puhuukin oikeastaan eri aiheesta. Että yhteinen sävel ja tapa kohdata olisi mahdollista löytää.
Aslaniltakin puuttuu ihmisten kuuntelemisen taito. Lukemattoman monien homojen vakuutukset kokonaisuudestaan ja eheydestään ja onnellisuudestaan ovat tulleet ohitetuiksi, eivätkä ole hätkäyttäneet mihinkään suuntaan heidän väitettään siitä, että homous olisi häiriö - aina. Miksi ne eivät voi vain tunnustaa, että on aitoja homoja, ja on homoksi kääntyneitä eksyneitä ihmisiä, jotka tarvivat apua tullakseen omaksi, kokonaiseksi itsekseen. Ja ennenkaikkea, miksi he eivät voi tunnustaa, että on olemassa traumataustan takia heteroksi kääntyneitä homoja, jotka eivät koskaan tunne oloaan hyväksi heterona, ja jotka tarvivat terapiaa eheytyäkseen omaan seksuaalisuuteensa homona.
Heitä on kuitenkin valtavan paljon.
En epäile, etteikö silloin tällöin Aslanin hoitoon hakeutuisi oikeasti käännytystä kaipaava henkilö, jota he voivat auttaa, ja jonkalaisia he ovat auttaneet. Minusta sitä ei ole tarvetta kiistää, mutta minusta se ei vain todista mitään homoudesta yleensä.
Omaankin kaveripiiriini kuuluu nainen, joka oli peruspoikamainen lesbo aloittaessaan terapian. Ei toki Aslanilla, vaan aivan oikean terapian jatkuvaan ahdistuneisuuteen ja muihin ongelmiin. Terapiassa nousi eteen asioita, jotka olivat vaikeuttaneet hänen kasvuaan tytöstä naiseksi aikanaan, ja ne käsiteltyään hän löysi itsestään aivan uuden puolen. Naisellisen naisen, joka elää naisellisena, eikä piilottele enää muotojaan isoihin puseroihin. Hänellä on nyt poikaystävä, vaikka aiemmin miehet herättivät hänessä pelkoa ja sitä kautta vihaa ja inhon tunteita, kun taas toisen naisen vierellä oli turvallisempi olo. Turvallisempi, mutta ymmärtääkseni ei kuitenkaan koskaan kokonainen.
Mitäkö tämä todistaa? Minusta se todistaa vain, että näinkin voi olla. Minusta se ei todista, että jokainen poikamainen naisista tykkäävä nainen olisi terapian tarpeessa, tai että olisi vain yksi oikea tapa olla nainen. Minusta se todistaa, että kun joku kertoo, että ei tunne oloaan kokonaiseksi tai joku kertoo, että tuntee olonsa kokonaiseksi, häntä pitää kuunnella ja kuultua kunnioittaa.
Tunsitko sinä adrenaliinisi kohoavan, kun kerroin tuon pienen tarinan, tunsitko sen uhaksi ja huomasit olevasi puolustusasemissa, valmiina väittämään vastaan, ennen kuin edes olin kertonut omat johtopäätökseni? Joskus tunteet ovat niin suuria, että ne estävät meitä kuulemasta. On hyödyllistä osata tunnistaa, milloin niin käy itselle.
Oli miten oli, Aslan ei ole minusta kuitenkaan oikea taho terapoimaan ketään. Musta ei ole myöskään oikein alkaa terapoida ketään tarkoitushakuisesti jotain vääräksi kuviteltua ominaisuutta muuttaen, sillä vasta terapian edetessä voi selvitä, onko se, mikä näyttää suuntautumiselta, trauman takia syntynyt tapa elää vai onko se aito suuntautuneisuus, johon ihmisen pitää kasvaa, vaikka se ei tuomitsevassa ympäristössä olisikaan helppoa.
Niin kauan kun me kieltäydymme uskomasta, että Aslanilaiset ovat nähneet sen, minkä sanovat nähneensä, olemme aivan yhtä yleistäviä ja epäkunnioittavia kuin hekin meistä ovat. Niin kauan he ajattelevat tietävänsä jotain, jonka kaikki muut kiistävät. Ja niin kauan niin todella saattaa olla.
Ei pidä unohtaa, että Aslanissakin toimii ihmisiä aivan aidosti asiaansa uskoen ja hyvää tarkoittaen. Ei pidä koskaan unohtaa, että ihmiset oikeasti uskovat aatteisiinsa, että ihmiset eivät ole jaoteltavissa hyviin ja pahoihin. Kun puhuttelee itsensä hyväksi kokevaa, ajattelevaa, auttavaa ihmistä kuin tämä olisi omaa mieltään vain ilkeyttään, ei ole ihme, että kukaan ei kuule toistaan.
