Tukholman mielenosoituksesta 30 vuotta

[Tässä blogisarjassa kerron Setan varhaishistoriasta siltä osin kuin olen itse henkiiökohtaisesti ollut mukana tapahtumissa. Tämä liittyy vuoden 2010 alussa julkaistavaan Setan varhaishistoriaan, jota viimeistelee Anssi Pirttijärvi].

Vuonna 1979 Tukholman vapautuspäivillä Setalla oli oma pieni osastonsa, jossa kannettiin Suomen lippua. Tässä kuvassa nähdään marssilla keskellä Ulf Månsson ja Juha Laurikainen sekä taempana Mimma Tuominen ja Leena Tamminen. Vesa Tapio Valo teki artikkelia Seta-lehteen ja Olli Stålström otti kuvia uutisartikkeleihin.

Kuten Vaeltajan esittämässä ruotsinmaalaisessa radio-ohjelmassa kerrotaan, rauhanomainen marssiminen ei vielä vuonna 1979 ollut itsestään selvyys. Silloin asenteet jopa Ruotsissakin olivat sellaiset, että ei ollut helppoa saada marssijoita kadulle. Kun kulkue kääntyi Drottningsgatanille, joka on suhteellisen kapea jalankulkijakatu, me marssijat jouduimme kulkemaan aivan katsojien keskellä.

Niinä vuosina olivat terroristit usein lehtien etusivuilla lentokonekaappauksineen ja ihmiset olivat hieman huolissaan siitä, millaisiin reaktioihin julkinen mielenosoitus johtaa. Loppujen lopuksi ensimmäiset katumielenosoitukset 1970-luvulla sujuivat pohjoismaissa hyvin rauhallisesti. Uskonkiihkoilijat pilasivat ajoittain tunnelmaa lukemalla Mooseksen lain tappokäskyä homoudesta. Tämä puolestaan johti ikäviin vastareaktioihin joidenkin mielenosoittajien taholta, mutta järjestysmiehet ja poliisi saivat järjestyksen pysymään hyvänä.

Näkyvä julkisuus sai virkamiehet ja suuren yleisön kuitenkin tutustumaan tasavertaisuusjärjestöjen esittämiin kantoihin ja tutkimustuloksiin. Kuten radio-ohjelmassa kerrotaan, ruotsalaiset virkamiehet olivat suhtautuneet näennäisen kohteliaasti tasavertaisuusvaatimuksiin, mutta eivät olleet suostuneet tekemään mitään konkreettista.

Niissä oloissa tarvittiin jokin näkyvä ja kuuluva kannustin, jotta päättäjät olisivat ottaneet vakavasti vaatimukset. Ruotsissa sairausleima poistettiin jo samana vuonna 1979 kun psykiatriset virkamiehet olivat myöntäneet, että se on perusteeton vanha jäänne. Suomessa Lääkintöhallitus harjoitti passiivista vastarintaa vuoteen 1981 saakka, jolloin sairausleima vihdoin poistui.

Rikoslain sensuuripykälä, ns. kehotuskielto (RL 20:2.1) säilyi vielä seuraavalle vuosikymmenelle kansainvälisestä painostuksesta huolimatta. Viranomaiset ja poliitikot myönsivät, että lainkohta on perusteettomasti sananvapautta rajoittava ja joutaisi poistettavaksi. Poliittista piiloleikkiä käytiin vielä monta vuotta, koska mikään hallitus ei uskaltanut ottaa sensuurilain poistamista erilliiskymymyksenä esille, vaan vetosi aina vain siihen, että rikoslain kokonaisuudistus on tulossa ja on pakko odottaa siihen saakka.

Tämä jakoi myös setalaisten mielipiteitä. Osa oli sitä mieltä, että sensuurilaki on ns. kuollut pykälä, joka poistuu aikanaan. Osa aktivisteista, joihin minä kuuluin, oli sitä mieltä, että sananvapaus on länsimaisen yhteiskunnan perusarvo, eikä sen loukkaamista saa puolustella millään tekosyyllä. Itse tein parhaani hiillostaakseni poliitikkoja erilaisissa julkisissa tilaisuuksissa kumoamaan kehotuskielto. Vaadin sananvapauden välitöntä myöntämistä mm. julkisissa keskustelutilaisuuksissa silloisilta ulkoministeri Paavo Väyryseltä ja oikeusministeri Tarja Haloselta.

Monet kyyniset reaalipoliitikot hyssyttelivät ja varoittivat heiluttamasta venettä. Toiset meistä olivat tiukkana ja vaativat sensuurilain välitöntä poistamista, vaikka se olisikin ollut käytännössä kuollut pykälä.

[Kuvassa Setan edustus Tukholman vapautuspäivillä 1979, jossa vaadittiin sairausleiman poistamista ja sananvapautta, kuvan copyright: Olli Stålström, 1979]