Pääsiäismusiikkimietteitä

[Tässä blogisarjassa kerron Setan varhaishistoriasta siltä osin kuin olen itse henkiiökohtaisesti ollut mukana tapahtumissa. Tämä liittyy vuoden 2010 alussa julkaistavaan Setan varhaishistoriaan, jota viimeistelee Anssi Pirttijärvi].

Olin taas perinteeni mukaisesti omassa rippikirkossani Johanneksenkirkossa kuuntelemassa Bachin Matteuspassiota ja eilen Tuomiokirkossa kuuntelemassa Johannespassiota.

Tämä oli 49. kerta kun kävin paikan päällä. Nämä esitykset herättivät taas monimutkaisia ja sekavia tunteita minussa.

Lämpimiä muistoja tulee siitä, että isäni oli Helsingin kaupungin orkesterin viulisti, minkä ansiosta pääsin jo lapsena katsomaan ja kuuntelemaan konsertteja, kirkkomusiikkia ja oopperoita. Itse asiassa lapsuudenkotini oli aivan vanhan Oopperan vieressä, välissä oli vain Neuvostoliiton entinen suurlähetystötalo, jonka venäläiset itse pommittivat raunioiksi - oletettavasti vahingossa.

Tänään sillä paikalla on maistraatin talo, jossa jotkut homoparit käyvät hakemassa yhteiskunnan virallista hyväksyntää parisuhteelleen.

Olin usein seuraamassa kun isä soitti Oopperan montussa. Sitä kautta jouduin tutustumaan jo lapsena eliittikulttuurin sekä pintaan että pinnan alaiseen todellisuuteen. Itsekin innostuin laulusta ja viulunsoitosta pienenä ja esiinnyin pienenä. Äänenmurroksen yhteydessä menin kuitenkin aivan kipsiin ja lopetin julkisuudessa esiintymisen.

Olin pienenä ylpeä siitä, että isäni soitti orkesterissa ja siitä jäi lämmin henkilökohtainen suhde Bachin, Wagnerin ja Tsaikovskin (isäni suosikkien) musiikkiin. Niiden puhdas musiikillinen sisältö on mielestäni upeaa. Onneksi nykytekniikalla on mahdollista kantaa kaulassa iPodia, jolla on näiden säveltäjien koko tuotanto. Nimitän sitä kannettavaksi musiikkiterapeutikseni :)

Minulla on kuitenkin jännitteinen suhde kirkolliseen eliittikultuuriin, enkä osaa vanhojen setien ja tätien tavoin pelkästään siunailla kuinka taivaallista tuo musiikki on.

Jo lapsena näin miten epäinhimilliset soittajien työolosuhteet olivat. Ooperassa soittajat istuivat ahtaassa ja kuumassa montussa äkäisen kapellimestarin komenneltavina. Isä valitti usein työolosuhteista ja rinnasti (kieli poskessa) ammattiaan prostitioidun työhön: tuottaa hyvinvoivan luokan minkkimuurille nautinnollisia hetkiä työskentelemällä itse kurjalla palkalla epäinhimillisisä työoloissa :)

Oopperan ja kirkon maailmaan, jota jouduin seuraamaan ihan pienestä alkaen, liittyy myös paljon falskiutta ja tekopyhyyttä. Wagnerin Tannhäuserista tuli sekä ikisuosikkini että inhokkini. Pelkkä musiikki on minusta upeaa. Mutta näyttämöllepano on kamalaa ja mahtipontista. Itse tekstin sisältö on fasistisuudessaan kuvottavaa. Ei ihme että Wagner oli Hitlerin suosikki.

Minulla liittyy vielä henkilökohtainen ongelma Tannhäuseriiin, jonka kuulin ensimmäistä kertaa elämässäni kun tulin ensimmäistä kertaa elämässäni tekemästä syntiä Laakson kentältä pääsiäisenä 1960. Minulle valkeni heti mikä oli se hirvittävä synti, johon Tannhäuserin uljas ritari oli langennut Venusbergillä.

Samana pääsiäisenä olin ensimmäistä kertaa kuuntelemassa Matteuspassiota rippikirkossani, Johanneksenkirkossa. Siellä toistui Tannhäuserin teema: olin tehnyt hirvittävän synnin, josta ei ole pelastusta.

Tannhäuserin uljas langennut ritari lähti pyhiinvaellukselle Roomaan anoakseen armoa Paavilta.

Minut rippikouluisäni lähetti minut anomaan armoa pappi-psykiatri Asser Stenbäckilta, joka käynnisti mielenterveyteni murskaamisen psykiatrisen ja hengellisen väkivallan menetelmin Hesperian sairaalassa.

Musiikkikokemuksiin liittyy minulla vielä ikäviä sivujuonteita sen johdosta, että tosiasiassa konsertit ovat usein keskiluokkaisen porvariston näyttäytymispaikkoja, joihin mennään itse näyttäytymään ja olemaan "hienoja". Minua häiritsee myös suunnattomasti upean musiikillisen esityksen jälkeinen käsien läpyttäminen ja esiintyjiin kohdistuva kateellinen neulanpistopolitiikka.

Olenkin joutunut kehittämään oman koreografian voidakseni välttää pahimmat kirkkokonserttien epäkohdat. Johannespassion loppuosaa kuuntelen Tuomiokirkon ulko-oven vieressä voidakseni luikahtaa ulos heti upean loppukoraalin jälkeen, ettei tarvitsisi kuunnella läpytyksiä, jotka minulta pilaa tunnelman.

Olen myös oppinut käymään pääasiassa konserttien kenraaliharjoituksissa. Niiden laadullinen taso on yhtä hyvä kuin varsinaisten konserttien, mutta sieltä puuttuu minkkimuuri ja itsensä näyttäjät. Sitäpaitsi akateemiseen prekariaattiin kuuluvalla ihmisellä ole varaa käydä kalliissa konserteissa.

Minulla on Polilla opiskelleena ollut onnea, koska kapellimestari Jorma Panula piti pitkään Radion sinfoniaorkesterin harjoituksia Vanhan Polin juhlasalissa, jonka parvekkeelle nuori teekkari sai vapaasti ja ilmaiseksi tulla.

Minusta harjoitustilanne tekee esityksen vielä nautittavammaksi ja ymmärrettävämmäksi kun seuraa miten kapellimestari opettaa orkesteria. Ostan mielelläni opetuslevytyksiä, joissa kapellimestari harjoittaa orkesteria ja kertoo omaa tulkintaansa sävellyksen sisällöstä ja esitystavasta.

Se on aitoa musiikillista kauneutta ilman pikkuporvarillista tekopyhyyttä.

Elämäni on kadonneen aitouden etsimistä.

[Kuva: Rippikirkkoni ja kidutuskammioni Helsingin Johanneskirkko].

P.S. Ollakseni aivan pilkulleen tarkka, Johanneksen kirkossa suoritettiin vain varsinainen konfirmointi rippikoulun jälkeen. Varsinainen rippikouluun kuulunut kidutustyö suoritettiin Agricolankirkon alla olevassa suuressa kryptassa, johon helposti mahtui suuri rippikoululuokallinen poikia, joilta kirkkoherra kuulusteli miten he ovat väärinkäyttäneet elintään, joka jo luonnolta saamansa nimen mukaan on tarkoitettu suvunjatkamiseen.