Suru, pelko, ahdistus.. Ne ovat kaikki tunteita, eläviä, muuttuvia, aitoja.
Masennus ei oo tunne. Masennus on sitä, kun tunne puuttuu ja on kuollut olo. Se on sitä, kun ei ole mitään syytä. Mihinkään.
Ehkä tää on vaihe. Tai ehkä se on odottanut nurkan takana jo pitkään ja puhkesi muhun nyt. Ei se niin kummallista olisi, ihan loogista kaikin puolin. Että se tulisi juuri nyt, kun on niin paljon takana, ja nyt tulossa iso elämänmuutos. Stressi sekin, vaikka olisikin odotettu ja iloinen muutos.
Ajatukset siitä, että mä olenkin rikki, kun lapsi syntyy, antavat perspektiiviä omalle katkeruudelle omasta lapsuudesta. Sille katkeruudelle, jonka tietää vääräksi, mutta josta on niin vaikea luopua. Se, että saa selityksiä asioille myöhemmin, ei kuitenkaan koskaan poista sitä, mitä on kokenut.
En mä tahdo tulla siksi, jota oon oppinut halveksimaan eniten, jolle tahdon saada olla vihainen vielä monta kertaa. Enkä tahdo halveksia itseäni. Siihen en aio sortua.
Ja sitten huomaan, että sorrun juuri siihen, mihin ei saa.
"Luovu syyllisyydestä." Tee, minkä pystyt. Älä esitä pystyväsi enempään. Riittää, että on rehellinen. Se on vain sairaus, ei riittämättömyyttä. Ja sairas mä osaan olla.
Lasta voi pitää sylissä ja kokea rakkautta, vaikka muu olisi kuinka tyhjää.
Eikö niin?
Toivottavasti koko olo on viikon kuluttua ohi. Masennus vain kuuluu historiani takia pahimpiin pelkoihini. Sitä helpottaa vähän kun tekee suunnitelmia, kuinka sitten toimin, jos se onkin nyt tässä.
3 kommenttia
audinkopoika
21.8.2008 23:07
Veikkaan, että siulla on kaikenlainen sähellys jo viikon kuluttua päällä. Tarvii vaan löytää uusi rytmi ja kohteet tekemiselle :)
boy84
21.8.2008 23:29
Nuo välivaiheet elämässä on pahimpia. Liikaa aikaa pysähtyä miettimään asioita, jotka siinä vaiheessa sitten nousee tavallaan mielessä liian merkityksellisiksi. Vaikka ihminen ois perusluonteeltaan miten aktiivinen ja positiivinen niin joskus niitä hetkiä vain tulee.
Ja lapset, kun pidin veljenpoikaa sylissä ensimmäisiä kertoja niin muistan kuinka pystyin istumaan sen kanssa pitkiä toveja vain katsellen sen tuhinaa, viattomuutta ja elämän ensimmäisiä liikkeitä. Lapsen saaminen omaan elämään on varmasti suurimpia asioita mitä ihmiselle voi tapahtua. Onnea :)
Simsalabim Jim
22.8.2008 00:04
Sulla on harvinaisen hyvä kyky tiedostaa oma tilasi ja sen vaikuttimet. On vaikea uskoa että sinuun iskisi pahempi masennus, koska pystyt analysoimaan itseäsi niin pitkälle. Sinulla tuntuu olevan kyky toimia itse omana psykoterapeuttinasi. Ahdistuneisuus on hieman masennuksen sukuinen vaiva, jokin puolestaan vaivaa usein niitä henkilöitä jotka ovat kovia analysoimaan itseään. Mutta en ole psykiatrian ammattilainen ja nämä ovat vain henkilökohtaisia käsityksiäni.
Katkeruus omasta lapsuudesta on minulle tuttua alkoholisoituneen äidin kanssa riitaisassa kodissa elettyäni. Varhaisin lapsuuden muistikuvani on, kun isäni lyö äitini pään ovenkarmiin hiuksista repien. Seurauksena riidasta, joka syntyi koska isäni petti äitiäni. Äidin toinen silmä on lähes sokea tapahtuman seurauksena. Olin silloin 3-vuotias. Turvattomuuden tunne on seurannut minua koko elämäni. Ei minulla ole paljoa lisättävää tekstiisi, olet kirjoittanut fiksuja ajatuksia. Eikä varmaan lohduta tietää, että joku toinenkin painii katkeruuden tuntojen kanssa. Ja vähän itsesäälinkin.
Tiedoksi nyt vaan, että samoja juttuja on tullut joskus pohdittua. Allekirjoitan lauseen, ettei se että saa selityksiä asioille myöhemmin, poista sitä mitä on kokenut. Allekirjoitan myös sen, että helposti voi tulla siksi jota on halveksinut eniten. Olen itsekin lyönyt kuten isäni ja hakenut lohtua pullosta kuten äitini.
Elämänmuutokset tuovat helposti kriisejä tullessaan, ja erityisesti nostavat menneitä, jo maton alle lakaistuja asioita mieleen. Jos taustalla on vaikeita elämänvaiheita, alitajuisesti helposti olettaa kaikkien muutosten olevan muutoksia pahempaan. Todellisuudessahan niin ei yleensä ole, ja tuskin varsinkaan teidän tilanteessanne.