Mulla on ollut mielessä vaikka mitä asioita, joista mun on pitänyt kirjoittaa. Tästä lähtien aion merkitä ylös aiheet otsikkoina tai ranskalaisin viivoin jonnekin talteen, sillä nyt kun mulla on nettiaika ja hyvä hetki mietiskellä ja kirjoittaa rauhassa, kaikki aiheet ovat kadonneet mielestä.
Ei se haittaa.
Se ei haittaa mitään.
Mun bloggaukset on olleet viime aikoina ihan outoja, oman pään sisäisiä hassuja mietiskelyjä, joista ei oo varmaankaan saanut otetta oikein kukaan jollei oo sattunut hoksaamaan mihin milloinkin viittaan. En tiedä miksi mä sellaisia oon halunnut kirjoittaa! :D
Sen kunniaksi täksi päiväksi jokin helppo aihe.
Mä tykkään virolaisesta aksentista. Siinä on jotain niin.. ooooh <3. Venäläinen menee myös, mutta virolainen puheen rytmi, se on ihana. Tykkään viron aksentilla puhutusta suomesta ja viron kielestä, vaikka sitä ymmärrän kuunneltuna tosi vähän. Kirjoitettuna paljon paremmin. En osaa selittää miksi, mutta musta se on .. jotenkin muodikasta. IN ja HIP. COOL ja HOT. :)
Mä tiedän että on outoa ja pinnallista ja syvällisesti ajateltuna kamala ajatus, että jokin kansalaisuus voi olla in tai out, mutta se vaan kuulostaa hienolta, aksentti. :)
Rakas tilasi mulle Tiede-lehden. :) Mä suorastaan leijun ilmassa onnesta kun saan lukea niitä pieniä uutisia ja uusia havaintoja ja keksintöjä joista siellä kirjoitetaan, niin pinnalta raapaisten ja helppotajuisesti että että ymmärrän mistä on kyse ja sitten saan ruokkia niillä omia ajatuksiani ja maailmankuvaani. :)
Maailmankuvista vaatimattomuuteen. Vaatimattomuuteen ja ehkä nöyryyteenkin.
Mä ihailen sellaista vaatimattomuutta ja nöyryyttä, jossa yksilö ymmärtää olevansa vain yksi miljardeista, ei erityisen tärkeä. Ihailen sellaista nöyryyttä, jossa henkilö ei ylpisty siitä mitä osaa tai mikä häntä ilanhduttaa, vaan on siitä kiitollinen.
Sellaisesta vaatimattomuudesta ja nöyryydenvaatimuksesta en tykkää ollenkaan, joka syö ihmiseltä oikeuden hehkuttaa onnistumisiaan, hullaantua osaamisestaan tai kehdata yrittää koko tunteella.
Avoimien tunteiden vaikeudesta puhutaan aina.. Kuinka moni tuntee syyllisyyttä iloitessaan jostain minkä teki itse? Kuinka moni ei kehtaa hehkuttaa iloaan ilmi, koska pelkää etä se nähdään värin. Että se tarkoittaisi kiitollisuuden kadonneen? Ujosteletko olla hyvä? Onko sun vaike aottaa vastaan positiivista palautetta, kehuja jolta kulta.
Kun oot keksinyt jotain erilaista, tuntuuko tarve sanoa silti, että minähän-en-tästä-mitään-tiedä-mutta-..
Musta ei ennen tuntunut. Sitten alkoi tuntua. Nyt en enää anna tuntua.
Jos kaikki on hyviä jossain, niin saahan ne iloita siitä avoimesti? :)
Edit. *blogiin jäi paljon virheitä. näin ne, mutta en sitten tahtonutkaan korjata. selitän jos joku typo tekee jostain kohdasta vaikean ymmärtää, kysy pois :) *
4 kommenttia
martin
14.10.2009 00:32
Tekovaatimattomuus, siis vaatimattomuus väärällä tasolla, on vastenmielistä.
Nermal
14.10.2009 09:49
"Mä ihailen sellaista vaatimattomuutta ja nöyryyttä, jossa yksilö ymmärtää olevansa vain yksi miljardeista, ei erityisen tärkeä."
Mä ihailen samoja piirteitä. Mutta minä en nimitä sitä nöyryydeksi vaan suhteellisuudentajuksi. Nöyryyteen liittyy tietty alistuminen joka ei minusta ole hyvä.
Jusa
20.10.2009 14:49
Vaatimattomuus kaunistaa.. joutaa roskakoriin (siis jos se on itsetarkoitus). Vanhemmilta perittyä: Suomalainen kulttuuri kasvattaa niin, että ei uskalleta olla ylpeitä myöskin avoimesti omista saavutuksista, heureka-elämyksistä ym... samalla suomalainen kateus nostaa päätään toisen onnistumisista.. kummallista. Monessa muussa kultturissa osataan iloita aidosti ko. asioista.. ja annetaan positiivista palautetta.. toivottavasti nuoret uskaltavat tämän taidon ja unohtavat sen esi-isiltä perityn "väärän" vaatimattomuuden. Onneksi kasvatus on nykyisin erilaista...vai?
kesäpoika
21.10.2009 11:48
Nermal, tästä taidettiin jutella, tai ainakin kommentoida, joskus aikaisemminkin. Että mä koen nöyryyden lähinnä nöyryydeksi elämän ja Jumalan edessä ja sä koet sen ehkä lähemmäksi sitä asiaa josta mä käytän sanaa nöyristely ja joka musta on eri asia. Sun tavalla käsittäviä taitaa kyllä olla paljon enemmän. Musta on nöyrää olla rehellinen itselle ja muille loppuun asti, nöyristelyä olisi sanoa tai olla jotain muuta miellyttääkseen.
Jusa, mulle kolahti tosi kovaa kun sain kuulla miten negatiivisesti ilo itsestä voidaan nähdä. En oikeastaan tiedä, miksi se kolahti NIIIIN kovaa, koska toki mä älyllisellä tasolla sitä ennenkin oivalsin, että vaarana on tulla nähdyksi juuri niin. Varsinkin kun samalla puhuu suoria sanoja muistakin asioista. Mutta mä tykkään siitä että saa olla iloinen ja hehkuttaa hölmöjäkin juttuja, eikä sitä tarvi pelätä. Ja tahdon elää omien uskomusteni mukaan, en muiden kokemusten, tahdon olla siinä jopa mallina muille, joilla on heikompi itsetunto.
Ei tarvi keksiä mitään uutta tai olla muita parempi ollakseen iloinen itsestään ja siitä mitä saa aikaan!
Oon huomannut, että tässä asiassa on aluekohtaisia eroja.. toisaalla päin Suomessa kulttuuri on erilainen kuin toisaalla, monessakin asiassa.
Pointti on kai rajojen löytämisessä. Itseään saa kiittää omistautumisesta ja harjoittelusta ja kovasta työstä, kiitollisuus kuuluu siitä että on mahdollisuus omistautua, jollaista ei kaikilla ole. :)