Kahden herneen kolinaa

Juuri tällaisena haluan muistaa kesäevakkopaikan... Siinä paikassa on niin monta hyvää muistoa, niin monta koettua tapahtumaa.
Kuva on otettu aikaisin juhannuspäivän aamuna ja jotenkin vaan kaikki oli niin osuvasti. :)

Syyskuu sitten alkoi ja elokuun viimeisenä päivänä oli hirveä rumba. Kesäevakko päättyi, kuten aiempi blogini varmasti kertoi. ;)

Olin perjantaina aivan varma, että muutama hassu tunti ja pääsen purkamaan laatikoista tavarat hyllyihin ja saan tämän huoneen sieväksi ja siistiksi. Olin väärässä.

Tavarat on edelleen suurimmaksi osaksi laatikoissa ja huoneessani on eteisen väliovi (odottamassa, että lahden eteläpuoliset remonttimiehet saavat haettua vanhan suihkukaapin pois täältä), sekä kenkätelineet, ja siivoamisessa meni luvattoman paljon aikaa.
Ja kun sitten lauantaina sai viimeiset tavarat raahattua tänne, oli sellainen olo, ettei yksinkertaisesti jaksa enää yhtään mitään.

No, eilinen menikin (krapulassa) nukkuessa ja tänään olisi vuorossa erään lentoyhtiön haastattelu. Katsotaan miten se menee. ;) Jos sen jälkeen vaikka saisi itsestään irti sen verran, että surauttaisi ainakin yhden laatikollisen roinaa paikoilleen. :)

Syksy on viimein saapunut... Naapuritalon katto on kuurassa.

Harmistuksella oli taas lääkärikäynti ja pääsin taas yhden välikerran jälkeen mukaan viemään lasta hoitoon. :)

Viime hoitokerralla Harmistuksesta otettiin RTG-kuva (ei jaksa kirjoittaa koko sanaa, niin käyttää tällaisia sairaalaslangilyhenteitä...) ja siitä näkyi, että sytostaatit on toimineet perin tehokkaasti! Kasvain oli kadonnut kokonaan!

No, tässä on sit sama asia kuin antibiooteissa. Kuuria jatketaan ainakin vielä kahdeksan hoitokerran (tai jotain sinne päin) ajan yhdistellen viikon ja kolmen viikon välein annettavia aineita. Ensi viikolla kuulemma kisu saa kolmen viikon annoksen. Camparia. :D (se on kuulemma samanväristä).

Eli näyttää siis paremmalle. :) Bast taitaa katsella kisujen perään. :)

Aloin tässä taannoin laitella tavaroita kasaan kesäevakon päättymistä silmälläpitäen. Olen samalla tehnyt tietynlaista "säästän" - "roskiin" -lajittelua.
Ja kuinka ollakaan, löysin vanhan päiväkirjani, jota on kirjoitettu halki teiniangstivuosien (eli voitte päätellä siitä, kuinka vanha se on!). Sen sivuja on sutattu, osa on revitty irti (miksi? en muista enää), sinne on vuodatettu kaikki ne isot ja pienet surut, murheet ja ilot...

...ja ensimmäinen ihastus.
Tiedättehän, se ihastus, josta on aikaa jo 12 vuotta. Se sama ihastus, jolle ei koskaan uskaltanut sanoa mitään. Se sama, jota edelleen miettii, "mitä jos..."

Tiedättekö, jos mä laitan nyt silmät kiinni, mä edelleen muistan millainen profiili tällä ensi-ihastuksellani oli. Ne kulmakarvat, silmäripset, nenä (jota olisin halunnut suudella niin kovasti) ja huulet. Ja se hymy.

Ja se epävarmuus; uskaltaisinko sanoa sille jotain, lyökö se mua? Miten se muka voisi ajatella samalla tavalla, mähän olen ainoa - tai siis en edes ole mikään homo.

Tiedättekö, ihan näin meidän kesken voinen tämän kertoa. Tajusin olleeni ihastunut tähän poikaan lukion ensimmäisestä päivästä alkaen penkkaripäivänä. Siis siinä vaiheessa, kun tajusin, etten enää näkisi häntä enää päivittäin.

Minusta oli ihanaa kun onnistuin kaivamaan netistä yhden (huonolaatuisen) kuvan hänestä - sekin jo kolmen vuoden takaa. Mutta tallella kuvassa oli se sama, komea, poika ja se hymy, johon aikoinaan ihastuin.

Jos tiedätte, mitä hänelle kuuluu, voitteko sanoa hei minulta? :) En taida koskaan unohtaa häntä?

'nuff said.

Hei kaikki!

Dublinissa on ollut todella kivaa. Ilma tosin ei ole suosinut, aika reippaasti tiistaina tuli tuota vettä taivaalta, mutta ei se kävelyä haitannut.

Kuvassa oleva Ha'penny Bridge on todella kaunis ja näyttävä silta. Ja sen yli tuli kuljettua eräänkin kerran. :)

Terkkuja,

Druusi

Oikeasti!
Miten voi olla yhteen työhaastatteluun pääseminen näin vaikeaa:

Eilen piti käydä kotiin unohtuneet (eihän unohdeta, että asun vielä kesäevakossa!) koulutustodistukset hakemassa. Eli täältä Vantaalta ensin paikallisjunalla Helsinkiin ja siellä edestakas julkisilla välineillä hakemaan todistukset.

tänään aamupäivästä tuskailin, saanko jostain soveliaan terveystarkastusajan ja paljonko se maksaa.
No, onneksi sellainen löytyi - vieläpä suhteellisen kivuttomasti.

Pääsin isin kyydillä kotiin, murehtien koko ajan, mitä ihmettä teen olemattoman kravatin kanssa. Jopa minun esteettinen värisilmäni huutaa kivusta ajatukselle vaaleansininen paita, viininpunainen kravatti ja musta puku. :P

"Ihanaa, nyt pääsen tekemään ruokaa", ajattelin helpottuneena kävellessäni ovesta sisään. Laittaessani kenkiäni kenkätelineeseen tajusin jotain - mustat kenkäni ovat kotona. Eivät suinkaan mukanani täällä.
Arvatkaa kuka taitaa tänään mennä hakemaan julkisten kulkuvälineiden tukemana kenkiään toiselta puolelta Helsinkiä?

Noh, ehkä huominen on tämän kaiken väärti. Toisaalta... minä en oikeasti vielä kunnolla edes tiedä, missä päin taloa se haastattelu edes on!

Mielestäni tämä koko tilanne on absurdi? :D

Nyt se iski! Loma! Minä olen lomalla!

Ropecon on tältä vuodelta takanapäin (*haikeus*) ja taas tuli luvattua itselleen, että "ensi vuonna sitten minä kyllä ehdottomasti teen sitä ja tätä tänne ja kaikkea muutakin ja niin edelleen" :) (suomeksi: ensi vuonna taas ihmetellään 2vk ennen Ropeconia, että "niin, pitäiskö suunnitella joku elämää suurempi roolipelitys sinne..")

Ja huomenna viikon mittaiselle matkalle! Dublin ja Lontoo. Ja minua jännittää! Olen jo pakannut (ja mielessäni purkanut ja pakannut uudelleen) ja ehtinyt murehtia laukun painon ja kaikki muunkin aiheeseen liittyvän. Uskallanko edes nukkua, kun kuitenkin unohdan passini kotiin.
Taannoin näin jo painajaisunta, missä pääsin lentoasemalle huomatakseni matkalaukkuni jääneen kotiin!
Ja viikko! Miten osaan olla viikon matkalla?! Eihän se sovi! Onko minulla tarpeeksi vaatteita (ei)? Meikkipussi (liian pieni)! Sateenvarjo! Kengät! Matkaoppaat!
Emmää kestä, hirvee ressi! :D

No ei, kyllä se tästä. :) Oikeasti mä vaan odotan kauheen kovasti paljon huomista :)

Nähdään taas viikon kuluttua. :)

Noin, haku eräälle suomalaiselle kansalliselle lentoyhtiölle on päättynyt. Terveyskyselyyn on vastattu parhaiden tietojen mukaan, vaikka tiedänkin yhden vastaukseni johtavan siihen, etten pääse haastatteluun.
On se kumma, että asiat mitä joskus 7 vuotta sitten teet päästäksesi haluamaasi ammattiin vaikuttavat 7 vuotta myöhemmin, ettet muka pääse siihen ammattiin. Absurdia.

Mutta katsotaan, mitä tuleman pitää. En voi ainakaan väittää valehdelleeni. :)