Aloin tässä taannoin laitella tavaroita kasaan kesäevakon päättymistä silmälläpitäen. Olen samalla tehnyt tietynlaista "säästän" - "roskiin" -lajittelua.
Ja kuinka ollakaan, löysin vanhan päiväkirjani, jota on kirjoitettu halki teiniangstivuosien (eli voitte päätellä siitä, kuinka vanha se on!). Sen sivuja on sutattu, osa on revitty irti (miksi? en muista enää), sinne on vuodatettu kaikki ne isot ja pienet surut, murheet ja ilot...
...ja ensimmäinen ihastus.
Tiedättehän, se ihastus, josta on aikaa jo 12 vuotta. Se sama ihastus, jolle ei koskaan uskaltanut sanoa mitään. Se sama, jota edelleen miettii, "mitä jos..."
Tiedättekö, jos mä laitan nyt silmät kiinni, mä edelleen muistan millainen profiili tällä ensi-ihastuksellani oli. Ne kulmakarvat, silmäripset, nenä (jota olisin halunnut suudella niin kovasti) ja huulet. Ja se hymy.
Ja se epävarmuus; uskaltaisinko sanoa sille jotain, lyökö se mua? Miten se muka voisi ajatella samalla tavalla, mähän olen ainoa - tai siis en edes ole mikään homo.
Tiedättekö, ihan näin meidän kesken voinen tämän kertoa. Tajusin olleeni ihastunut tähän poikaan lukion ensimmäisestä päivästä alkaen penkkaripäivänä. Siis siinä vaiheessa, kun tajusin, etten enää näkisi häntä enää päivittäin.
Minusta oli ihanaa kun onnistuin kaivamaan netistä yhden (huonolaatuisen) kuvan hänestä - sekin jo kolmen vuoden takaa. Mutta tallella kuvassa oli se sama, komea, poika ja se hymy, johon aikoinaan ihastuin.
Jos tiedätte, mitä hänelle kuuluu, voitteko sanoa hei minulta? :) En taida koskaan unohtaa häntä?
