Mihin se huhtikuukin oikein hävisi? Sitä kävin ihmettelemässä ihan Tukholmassa asti. Tuli sitten osallistuttua laivaseminaariin. Luulin niiden kadonneen samaan paikkaan mihin ovat kaikonneet aikataulussaan pysyvät junat, ihmisten välinen solidaarisuus (enkä nyt totisesti puhu Kreikasta) sekä illuusio siitä että elämässä käy lopulta aina hyvin.
Katin kontit. Ainakin laivaseminaarit voivat hyvin. Tai päätelkää itse.
Minulla oli siellä esitys, joka sujui ensi kokemalta miten kuten. Ajatukset oli poikkeuksellisesti vain osittain mukana menossa, ja lopputulos ei miellyttänyt itseäni ollenkaan. Ehdin kokonaiset viisi minuuttia nyyhkiä surkeaa kohtaloani. Sitten tuli sellainen surin-ettei-minulla-ollut-kenkiä-kunnes-kohtasin-miehen-jolla-ei-ollut-jalkoja -kokemus. Tiedätte varmaan. Seuraava puhuja nimittäin yritti ensin näyttää nettivideota, joka ei käynnistynyt. Sitten puhui pitkään ja perusteellisesti, kunnes hänet kirjaimellisesti buuattiin estradilta. Ylitti aikansa ja uuvutti kaikki: ihmiset huutelivat estoitta ”lopeta jo!, ei enää!". Naisparka poistui kompastellen paikalta, eikä palannut koko iltana enää ihmisten ilmoille.
Sitä seuraava puhuja sai sitten tietokoneen ja videotykin totaaliseen juntturaan. Kertoi kuitenkin urheasti asiaansa, vaikka välillä oli kuusikin muuta ihmistä lavalla vaihtamassa konetta, virtapiuhaa, nettipiuhaa, hiirtä ja mitä niitä nyt on, vaihdettavia teknisiä osia siis. Tämä nainen ei ollut mikään parka, mutta esityksestä ei kenellekään jäänyt muistijälkiä. Sen verran mukaansatempaava oli sitä säestänyt teknologinen draama. Kolmas kone muuten jo toimi!
No, sitä seuraava puhuja ei saanut omaa diashowtaan käynnistymään ja kieltäytyi sanomasta mitään ensimmäiseen viiteen minuuttiin. Rassasi vain (nyt siis jo sinänsä toimivaa) konetta ja yritti saada tiedostoaan auki. Taas huudeltiin. Kannustavia ja vähemmän kannustavia kommentteja. Miesparka, vaihteen vuoksi. Tätä sitten jatkui puhuja puhujalta lievenevässä ja vaihtelevassa muodossa, yhteensä puolitoista tuntia sillä kertaa.
Lopputulos? Poistuin paikalta rintaa salaa röyhistäen ja onnitellen itseäni ihan mukiinmenevästä esiintymisestä. Kaikki on suhteellista. M.O.T.
