Kun on tarpeeksi vanha, muistaa moisenkin elokuvan! Kirjasta puhumattakaan. Mutta otsikon piti nyt olla vain aasinsilta itse asiaan eli ajan kulumiseen, joten jätetään Lena Olinit, Daniel Day-Lewisit ja muut sinne jonnekin, menneisyyden hämärään.
Jos pitäisi nimetä yksi syy, miksi en haluaisi palata takaisin päivätyöhöni vuorotteluvapaan jälkeen, niin se olisi tämä uusi kokemukseni ajan olemuksesta. Kyllä, tajusin toisella aivopuoliskolla töissä ollessani miten päivät ja viikot suhahtelevat ohi. Aina tuntui ettei juuri nyt ehtinyt mennä leffaan/konserttiin, käydä kahvilla ystävän kanssa, suunnitella jotain kivaa menoa, sivistää itseään jne. Aina oli joko maanantai tai perjantai. Ja ne päivät siinä välissä yhtä hämärää massaa.
Entä nyt? Nukun enemmän, lorvin enemmän. Ehdin miettiä maailmaa ja itseäni. Ehdin opiskella, sykäyksittäin mutta kuitenkin. Ehdin edistää oman ns. firman markkinointia, jos siitä vaikka ponnistaisi siivilleen tai edes jaloilleen. Ehdin katsella miten ulkona sataa lunta, millaisia koiria naapuritalossa asuu. Ehdin lukea lehteä ja miettiä kaikenlaista sitä lukiessani. Ehdin harjoitella pianonsoittoa, aina välillä. Ennen kaikkea: ehdin ottaa etäisyyttä kaikkeen sellaiseen, joka töissä käydessä ärsytti, painosti, kiukutti tai muuten vaan painoi mieltä. Siunattu vapaus!
Ihan pelkkää elämäntaiteilua tämä elo ei sentään olo. Huomenna alkaa se mainostamani opetusharjoittelu. Luulen olevani riittävän valmistautunut asiaan, joka sentään on pitkälti tuttu. Luulen myös, että olen erittäin helpottunut kun ensimmäinen päivä on takana. Opiskelijaryhmä on kyllä tuttu ennestään, joten sitä on kiva tavata taas. Ja tänään alkaa Game of Thrones...
