Hassua miten jotkin taakseen jättämät asiat löytää kirjaimellisesti edestään ja elämästään myöhemmin. Enkä edes tarkoita nyt ammoin dumpattuja poika/tyttöystäviä tai muita liehukkeita.
Minun piti aikanaan tehdä opettajan pedagogiset opinnot osana tutkintoani. Läpäisin jo valintakokeenkin, joka ei tosin kovin kummoinen ollut - kilpailua kun oman aineen paikoista ei ollut kuin nimeksi. Lämmittelin jo jossain illanvietossa hieman alustavasti suhdetta ainekohtaiseen didaktikkoonkin, joka kulki vanhempien opiskelijasukupolvien puheissa aika hirviömäisessä maineessa.
Sitten jokin sai kuitenkin minut pyörtämään päätökseni. En koskaan aloittanut opettajaopintoja. Muistaakseni tuolloin logiikkani kulki jotensakin niin, etten ollut kiinnostunut opettamisesta sen paremmin työnä kuin ammattinakaan. Opinnot ja elämä veivät toisaalle. Ja pysyvästi, niin ainakin vakaasti luulin.
Nyt, muutama työpaikka myöhemmin, olenkin hämmästyksissäni. Koulutan sivutoimisesti mutta melko säännöllisesti aikuisia eri puolilla Suomea. Olen tuottanut opetusmateriaalia ja käynyt muutaman pedagogisen täydennyskoulutuskurssin. Ja, ennen kaikkea tykkään kouluttamisesta yli kaiken, ja olen muidenkin kuin omasta mielestäni omassa elementissäni siinä.
Niinpä tsädää: aion hakea opettajakorkeakouluun saadakseni pedagogisen pätevyyden. Nyt väsään hakemusta ja mietin miten varmistaisin mahdollisimman hyvät pisteet haussa. Ja jos hyvin käy, niin viimeistään elokuussa käyn taas opin tielle! Miten tässä näin pääsikään käymään??
