avaruuspäiväkirja

Se oli iso ja musta kuin kallio, minun vihani. Tyynenä pysynyt mutta nyt se savusi paikallaan. Kulottunut ja keltainen. Kipu tuli ensin vaikka pian se muuttui. Raskas ja matala lento. Otin sen sylistäni, asetin jalustalle jota se oli odottanut ja katselin. Kun valitus alkoi, alkoi aika ja juoksettuminen lakkasi. Pisarat muuttuivat vedeksi, odotus oli tehnyt sisällöstä vahvan.

Ja katsomattakin näki. Poissa ehto joka olisi täytettävä, kaikki tämä väistyi ja tiesin. Siinä olen minä sellaisena kuin syntyisin, uudelleen ja uudelleen. Ja liike.

Alkuja, keskikohtia. Sitä että jokin alkaa jostakin ja päättyy. Teot tapahtuvat välissä, unenomaista. Öisin minä toisinaan lennän. Juoksen pitkin maata ja äkisti nousen ylemmäs kuin tämä. Rakensin siipiäni jo silloin, tiesin että voisin jos tahtoisin. Paperia, liimaa, jotakin kiinnikettä. Selässä ne eivät pysyneet, tippuivat ja ratkesivat keskeltä. Hetken odotus, uusi suunnitelma ja yritys. Taika siipien välistä jäi puuttumaan. Se joka olisi tehnyt ilmasta kantavan, antanut aikeelle luvan. Annoin ajatuksen olla. Hetkeksi. Jotakin muuta tuli väliin tietysti.

Kuten Hän.

Hän oli kaunis. Hänen sisällään se oli. Ihminen on kaunis eri tavoin, mutta ainoastaan valo joka tulee sisältä riisuu muun. En tiedä mikä se on. Tiedätkö itse? Kyllä, vastaat ehkä. Olet nähnyt sen, huomannut kulkiessasi ohi ja ihmetellyt. Sillä joskus se valo pysähtyy kohdalle ja jää hetkeksi. Jakaa lämpönsä ja sinä olet siinä paljaana ja palat lähes. Sisälläsi korventuu ja nautit siitä niin kovin ettet välitä. Toisinaan valo loittonee ja jättää jälkensä sinuun. Poltinmerkki. Jokaisessa on se, erilainen tosin. Erimuotoinen, syvyys vaihtelee, mutta tunnistettavissa. Usein höyry tuntuu iholla pitkään. Vetää sen karrelle ja valuttaa vettä sisältä niin että koko ihminen kuivuu.

Ja kun kuivuu ja menettää virtansa.

Voi aina katsoa muualle. Vapaus valita. Voi antaa tulla tai kieltää saapumasta. Portteja tuntemattomaan. Tiet vaihtelevat, sotkeutuvat toisiin ja kaikki sekoittuu. Kuten muurahaisilla, pesässä.

Läpi metsän on raivattu näkymättömiä polkuja, aistit merkkinä kulkeneista.

Sinä pidit muurahaisista. Seurasit niitä ja tahdoit kotiin oman keon. Sellaisen, joka ajan mukana muovautuisi nurkassa. Otit selvää millainen on muurahaisten elämä, niiden tavat, ominaisuudet, mahdollisuudet. Että muurahaisia on niin valtava määrä maapallolla, niin oudoissa paikoissa. Sinun uteliaisuutesi oli niin herkkää ja keskittynyttä että siitä tuli itku jälkeenpäin. En voinut ymmärtää kuinka mielesi tahtoi kaikesta keskittymisestä vapaaksi. Ja mitä ihmettä.

Ihmettelin omia ajatuksiani.

Sillä minä ajattelin toisin. Meidän kodistamme tulisi niiden oma. Menettäisimme itsemme vieraalle maaperälle. Muurahaiset ottaisivat vallan ja meistä tulisi niiden munia. Me kasvaisimme umpeen tulevalta. Ja niinhän kävi, pelko kiertyi ympäri ja otti toden omakseen.

Kekoa ei koskaan tullut, mutta koti meni kuitenkin.

Ja mennessään meni muutakin. Hänen alusvaatteensa joissa sukupuolettomana viihdyin, huonot levyt ja tietokone. Kokoelma pölyä ja liian hyvät lakanat. Kirkkaat aamut ja vaikeat riidat. Erityisesti meni kuitenkin aikakausi ja eniten juuri se. Unissa siihen oli palattava ja uneen sitä paettava.

Sinä voisit olla minun pakkomielteeni. Tulisin ikkunasi alle iltaisin ja katselisin sitä mitä oli. Koettaa onkia takaisin. Odottaa kunnes itsesääli muuttuisi vihaksi, viha katkeruudeksi ja edelleen jalostaisin sitä. Kunnes lopulta mitään ei tuntuisi ja voisin rikkoa ikkunan.

Ja minä aion päästä siihen kohtaan kun olet kadonnut mielestäni, hitaasti, tiedän. Minä ansaitsen sen kaiken. Myös sen mikä tulee jälkeenpäin.

Viimeinen ilta, viimeistä kertaa. Sellainen olo kuin roikkuisi kuilun välissä ja jalat koskettaa molempia kohtia lähes yhtä tukevasti.

Tuleekohan uni tänä yönä.

Jännittää aivan pirusti. Mikä lie, jossain sen tunnistaa. Oikeastaan on sellainen fiilis kuin pitäisi tavata joku ihan uusi ihminen, tutustua ja opetella. Se on se minä johon törmään. Montako kertaa yhden elämän aikana ihminen syntyy uudelleen?

Mä olen itkenyt lyhyen ajan sisällä enemmän kuin aikoihin. Ja se on ihanaa. Sellaista että sisällä jokin potkii ja lujaa, syntyy jopa. Uutta, vanhasta.

Tää on nyt tällainen välitila vielä pari päivää. Kamat näyttää vuorilta näissä säkeissä. Ja olo on ajoittain kovin yksinäinen. Sillä tavalla että itkulle on riittävästi tilaa, kuten pitää.

Enää en nostalgisoi vanhoja kirjeitä, siirryin aikakausiin.

Mitä jos mä olen tiennyt koko ajan, sen mitä tahdon ja nyt todella toteutan sen. Pohja tuntuu vahvalta, luotettavalta. Aloittaa jotakin omaa. Tuntuu ihan järkyttävän hyvältä myöntää itselleen että tässä olen ja tätä haluan.

Pohdin eilen sitä miltä ajatus omasta tuntuu, mitkä on rahkeet, mitä siihen tarvitaan ja mitä se merkitsee minulle jossain tosi syvällä. Että työ voi olla intohimo mutta väljästi. Kuin sitä kohti olisi kasvanut koko ikänsä tavallaan, tietämättä kuitenkaan. Minun tieni ja millaiseksi sen teen.

Tänään kuohahti vanha viha. Pelkkä tekstiviesti sai ihokarvat pystyyn ja heti teki mieli työntää sinut kauemmas. Huspois minun puhelimesta, päästä, kaapeista. Seinilläkin on toisinaan kuvia niistä silmistä jotka vaan kertakaikkiaan on liian kauniit sammuakseen.

Senkin poismenijä, pelkuri, kuplassa elävä olento. Toivottavasti sadekuuro yllättää etkä ehdi suojaan ennen kuin märkää on kaikkialla ja olo on ärsyttävä ja kurja. Että siitäs saisit.

Tänä aamuna tuli taas ukkosta. Kuuntelin koulun kelloja ja niitä ääniä siellä pihalla. Huusivat toisilleen ja huvitti.

Nostalgia velloo minussa. Päässä tuntuu olevan joku aikamatka menossa ja tästä se vaan syvenee. Levittelin eilen kaikki vanhat paperini lattioille muuton vuoksi ja törmäsin itseeni viisi vuotta sitten. Olinpas pieni. Vanhoja koruja, asettelin niitä paikalleen mutta ei ne enää istuneet. Heitin menemään, vihdoin.

Tosi outoja papereita jäänyt säästöön, vanhoja koulujuttuja joita joskus kuvittelen tarvitsevani. Heitin nekin ja hyvältä tuntui. Muutoissa ehkä parasta on juuri tää luopumisen onni, vaikka siihen liittyykin suru ja alakulo. Ne vaan on niin vahvasti osa tätä muutosta ja tuntuu todella hyvältä ottaa ne. Koska pian muuttuu taas aika ja ajan mukana tunne.

Itkin vanhoja rakkauskirjeitä ja naureskelin kymmenen vuoden takaisille joissa mollattiin kolmekymppisiä.

Rajat on toisinaan vaikea laji ja humalassa ne on helppo kadottaa. Miten sitä nyt suhtautuisi tähän kun huipputyypin tahtoisi pitää elämässään mutta liian lähelle ei mennä. Toivon ettet katoa.

Kaikki on niin muutostilassa että maa jalkojen alla tärisee. Uusi koti pian ja huomaan etten todellakaan vielä ihan ole sisäistänyt tätä. Eipä kai sitä voi ennen kuin avaimet on taskussa ja seinät sisustettu. Kaikki pitäisi nyt purkaa ulos kaapeista ja olen taas vetänyt silkkihanskat käteen, hitto. Valmistaudun tulevaan jo todella ajoissa vaikka kaikki tapahtuu kuitenkin nopeasti sitten kun tapahtuu.

Tyynyt, lakanat uuteen järjestykseen. Luulen että tulee tuntumaan ihan loistavalta nähdä tämä paikka paljaana, sellaisena kuin se oli. Enää se ei tunnu kodilta, vain hetken odotus ennen kuin maisema vaihtuu. Tuntuukohan uusi koti kodilta? Sellaista mä jännitän. Koti&kynttiläihminen.

Parvekkeelta käsin maailma voi avautua ja paljastaa kaiken. Kun keskittyy ja kuuntelee. Paikallaanolo on itseasiassa parasta. Mietin tänään sitä miten pienet jäljet voi johtaa toisiin ja mikä yhteys niillä on. Ihan valtava. Mietin myös sitä miten luopumalla kaikesta saa kaiken. Ja sitä miten paljon paradoksit muokkaa meitä, kun jokainen ihminen itsessään on sellainen.

Mitä tulee kun kaikki paradoksit löytää kolmannen ulottuvuuden, kääntyy ympäri? Siis että jos paradoksi sisältää kaksi totuutta ja vain yhden samanaikaisesti. Niin onko vastaus niiden yhtälö.

Tällaista yhteenlaskun olisi koulussa pitänyt olla.