avaruuspäiväkirja

Mietin toimiiko voodoomeininki. Kokeilin muovailuvahaan ja viiltelin erästä. Aika julmaa. Mutta niin on elämä.

Kävin tekemässä sopimukset tänään ja h-hetki on lähellä. Keskityin valokuvaamaan muistoja talteen ja jokin järkähtämätön nostalgia on parkkeerannut muhun. Mitä että. Luopumista ehkä. Näin untakin muovailuvahasta. Millaiseksi muokkaan tämän. Järkyttävän hyvä olla, aina silloin kun en pelkoile. Mutta pelolle voi aina antaa samalla mitalla. Ei periksi.

Nyt tulee ehkä hankkia pahvilaatikoita, tenttikirjoja ja tehdä muistiinpanoja. Eikä suunnitella kaikkea valmiiksi kun ei ne pidä kuitenkaan ja parempi niin.

Hitto. Missä ajassa mieli tyhjenee kaikesta tästä rojusta.

Nyt olen tainnut kasvaa ulos tästä paikasta, rikkonut seinämät ja raajat pursuaa yli. Hieno tunne ja toisaalta pelottava, tuntuu että jotain todella päättyy ja jotain alkaa. Nousen korkeammalle kaiketi, itseeni.

Vähän sellainen fiilis että toppapuku on käynyt pieneksi ja aika vaihtaa kevyempiin muttei millään tahtoisi kun se puku on kuitenkin niin turvallinen ja tuoksuu hyvälle. Ja samasta syystä sitä vihaa. Melko vauvamaista. Ääh.

Tahdittomana pysyvä aika. Ensimmäinen kerta lähes vuoteen kun vihdoin taas uskaltauduin uimahalliin. Uskomatonta miten hyvältä tuntui, kaunista.

Uskaltamattomuus johtui edelliskerralta jääneestä törkeästä korvatulehduksesta, jonka parantamiseen meni ainakin kaksi kuukautta ja useita lääkärikeikkoja.. Mutta jokin niissä viivoissa ja laineissa, mitä ei voi ikinä pukea sanoiksi. Siitä kun upottaa ja keho lipuu sillä tavalla unenomaisesti. Ilman kiirettä mutta varmasti.

Tuntuu että voima on palaamassa. Se mitä olen minä on taas minussa ja kasvaa. Kannan nämä raskaudet ja huomaan että mitään en anna muualle.

UUUh. Kuudetta päivää viedään mua täs taudis. No ehkä viikonloppu sanoo toden. Sit myös tein semmosta tosi stydiä lääkettä joka rakentuu valkosipulista, hunajasta ja sitruunasta. Sen hajuunkin kuolee jo kaikki eliöt.

Liikkuisi jo, olen malttamaton.

Ei se loppunut:( Mutta ei se mitään, saan viettää laatuaikaa mun kanssa. Ja piru vie, sirkus tuli naapuriin!

Tänään on kolmas päivä kuumeessa. Kuulin että kesäflunssat saattaa olla sitkeitä ja päätin että huomenna loppuu tää sairailu. Todennäköisesti kärsin tästä päätöksestä jälkeenpäin.

Mutta voimat oli kyllä menneet joten en ihmettele että simahdin. Opiskelijoille pitäisi myöntää automaattisesti kahden viikon palkallinen loma jos sitä ei erikseen ole varaa pitää. Se olisi ihan toppen. Ostelisin levyjä koko rahalla.

Sitten olen ollut myös vähän vihainen. Välillä ihan raivoissani jopa. Lähes kaikelle. Puhisen itsekseni eikä voimat riitä että jaksaisin purkaa sen johonkin. Ärsyttävää.

Hurjaa kuinka lähelle itseään voi päästä olemalla vain hiljaa, yhtäjaksoisesti. Olen huomannut että mun suodattimeni (suodatin tarkoittaa sitä joka on jokaisessa ihmisessä, jolla suodatetaan muiden jutut omista) kaipaa viikon yhtäjaksoisen sosiaalisuuden jälkeen ainakin yhden päivän tyhjennyksen, todennäköisesti useammankin mutta siihen harvoin irtoaa tilaisuutta.

Musta tuntuu että muhun on varastoitu todella paljon hitautta ja hiljaisuutta jotka kaipaa enemmän huomiota kuin mitä niille raakuudessani annan.

Eilen päättyi jotakin. Miten itsensä saa hillittyä lepotilaan ihmissuhteen jälkeen? Sellaiseen, ettei odota mitään, varsinkaan itseltään ja antaa ajatusten vaan mennä.

Ikä tuo viisautta ja joskus se viisaus on taakka. Ainakin hetkinä jolloin huomaa menneensä toisen ohi muttei uskalla myöntää sitä. Yksityiskohtia. Pitkä talvi ja yksinäisiä kohtaamisia. Kuin olisi paennut. Ja edestään löytää. Miten voikin olla niin osuva sanonta. Sille tyypille joka sen on laukauissut pitäisi antaa kultamuna. Täyttä kultaa, ei mitään krääsää.

Äänet muuttuneena. Tulin kotiin onnellisena, väsymys painaa polvissa. Taas eräs aikakausi jäämässä taakse, yksi tilinteko edessä. Olen edennyt kohtaan johon äsken vielä oli kovin pitkä aika. Varovaisena asetan silmäni tälle yölle.

Elämä on sarja näitä toistoja joita ihmiset tekevät. Lähellä kosketusta liikkuu tyhjiä tiloja joihin ei ulotu. Mistä ne tulevat? Ajatusten kantamana pääsee irti siitä mitä kutsuu todellisuudeksi, omakseen. Ja kuitenkin se on erilainen kuin tosi jota ei saavuta. Me teemme todellisuuden juuri niin helpoksi tai vaikeaksi kuin uskomme sen todellisuudessa olevan, eikä se kuitenkaan ole sitä. Tosi on aina eri, ulottumattomissa ja sen tavoitteleminen on mahdotonta, sitä ei koskaan todella kykene saavuttamaan. Kuin uni joka alati pakenee.