Tänään alkoi vapaa. Tai sellainen vapaa että itse päätän päivieni rytmin. Toisaalta odotan sitä, jännittää nähdä millaiseksi muokkaan rytmini. Luultavimmin se pysyy samana mutta tehokkaampana. Toisaalta vähän scary, yksinäistä?
Valmistuminen häämöttää jo:)
Kertosäe olisi tällainen:
"Väsyttää ja itku velloo kurkussa eikä mikään tunnu miltään paitsi fazerin tumma suklaa. Nousin väärällä jalalla ja näin unia, hassuja sellaisia sinusta: ilman paitaa ja sinä kysyt -miksi sulla ei ole paitaa?
-huvikseen
Ja molemmat tietää miksi ei ole paitaa mutta heti sen sanottuani en enää tiedä koska en tahdokaan vietellä sinua vaan olla ilman paitaa koska paidat on painavia.
Heräilin viime yönä pari kertaa, harmistuin heräämisestä, kääntyilin murahdellen ja totesin että taivas on kaunis ja nukahdin uudelleen. Aamulla kipitin parturiin joka leikkasi tukan ja minun jälkeen asiakkaaksi tuli hassu tyttö joka sanoi tahtovansa samanlaisen tukan ja joka muutoinkin oli hauska. Ajattelin alkaa suosimaan naapurin pientä kampaamoa.
Loppupäivä olikin puuduttavan ahdistavaa puurtamista, hysteerisiä naurukohtauksia ja mustaa huumoria. Kunnes join teetä ja rauhotuin.
Tajusin osan siitä vihasta. Aina kun katson sinua ajattelen: pelkuri. Elät kuplassa josta et uskalla liikkua.
Ja sinä vastaat: en osaa vastata tuohon koska minun ei tarvitse koska en ole ajatellut asiaa.
Ja minä: voisitko kuvitella ajattelevasi (todellisuudessa vähän hyökkäävämmin)
Sinä: älä pakota minua muuttumaan, olet idiootti. En tahdo sinua enää. Tahdon olla yksin.
Minä: eikö me silti voitaisi olla. (???) Ja tässä kohtaa, huomaan, jotakin on vialla minun ajattelussani.
Hops. Odottamaton törmäys sinuun. Auts, kirpaisi, vieläkin.
Söin tuoreita kantarelleja ja itsetehtyä leipää. Kiitti Äiti:) Kirjoitin ystävälle Ranskaan, huolestuttaa kun hänellä outo sairaus eikä kuulunut hetkeen.
Eikö työmiehet ikinä lepää, lähes 24h pauketta ympärillä. Jjiisus.
Tein aamulenkin siihen kohtaan jossa säilytän muistoja sinusta. Ajattelin että on ihan yhdentekevää oletko siellä vai et ja se oli vapauttava ajatus. Olet tai et, ihan sama. Mielessäni palaan sinne kuitenkin. Ihan vielä en ole siinä kohdassa jossa voisin sanoa että mitä kaikkea toisillemme annoimmekaan.
Vastapäätä kotia on paikka jossa voisi periaatteessa olla töissä, mutta en tiedä tahdonko vieläkään. Ehkä sitten kun alan syynäämään tiliotetta jokaisella pankkiautomaatilla.
Toissayönä näin unta Miehestä. Ja se oli hieno uni.
Koripallo lattialla muuttuu stressipalloksi, musiikki täyttää huoneen. Mietin minne kaikki tämä energia on aiemmin kulkeutunut. Juoksen kilometrejä ja silti jalat on levottomat.
Mietin mahdatko ymmärtää sitä, koskaan. Miltä sukupuolettomuus tuntuu. Kokea itsensä ohueksi, kevyeksi, ilmavaksi. Ilman rajoja.
Hetken siinä tilassa voi olla kotonaan, muttei siihen voi jäädä asumaan. On otettava puolensa. Hetken se on kuin olisi saavuttanut jonkin täysin uuden ulottuvuuden, niinhän se onkin, juuri sitä. Mutta on uskallettava liikkua lähemmäs itseään, takaisin siihen mistä lähti. Hitaasti, hitaasti.
Ajattelin kokeilla edellistä ideaa kun seuraavan kerran pohdin juttuja. Että millaiset kuviot liikuttavat ajatuksia, vievät eteenpäin.
Uimahalli tuntuu liian suurelta täällä. En ole tottunut kaiketi. Entinen oli sellainen pieni ja kotoisa, kodinomainen. Mikä ärsyttävä sana. Voiko mikään muu kuin koti olla kodinomainen? Miksi muusta pitäisi saada kodinomainen, miksei vaan voi suoraan sanoa että tämä on koti, ota tai jätä. Sitäpaitsi koti on jokaisella sisällä.
Tänään en jaksa enempää töitä. Pelkään että alan lipsua nyt kun tahti on muuttunut omaksi, mutta tiedän ettei niin käy. Tunne ja järki.
Vihdoin koti on hyvä. Enää viherkasvi ja olen tyytyväinen. Seuraavat kaksi viikkoa..
Huomaan että selviän tästä melko vähällä työllä mikä jättää runsaasti vapaa-aikaa. :) Peukaloiden pyörittely on jees.
Tilat.
Avaruus, suljetut huoneet, ikkunat joista näkymä on seuraavan talon seinään. Rikkaat tilat, tilat jotka on täytetty kalliisti. Väliaikaiset tilat, jotka odottavat seuraavia tulijoita, joissa kukaan ei viihdy kauempaa kuin hetken jonka ovat.
Minun tilani. Silta yli, piirrän sen välille. Niin. Ajattelen sen siltana. Itseni ja muiden välillä.
Kun en pysty hahmottamaan asioita ymmärrettävästi, siten että voisin selittää, tulevat kuvat ja perspektiivit. Muodot ottavat ajatuksen ja tekevät siitä selvemmän. Enemmän tulisi antaa juuri tälle aikeelle lupa.
Sovgott.
Kadotin kaikki tärkeät paperit muutossa. Huomasin kun piti maksaa vuokraa. Vittu.
Keittiön ikkunasta näkyy se Linnanmäen härveli joka nousee kovaa ja korkealle. Myös pala vuoristorataa. Se on nykyään minun päivällisseurani, katsella kun ihmiset sinkoilevat pienessä laitteessa taivaalle ja kiertävät kehää. Vähän surullista. Mutta muutakaan en ajatuksiini nyt halua. Taivas näkyy kaarevana ja se täyttää minut.
Tietyissä kohdissa ajattelen vain sinua, huomaan. Olet niin lähellä että melkein vahingossa erehdyn tulemaan luoksesi.
Aamulla kuljin betoniviidakon läpi kouluun. Pidin siitä heti. Tästä paikasta. Kodilta tämä tuntui ensimmäisestä hetkestä. Heti sen tietää mitä tila kertoo. Joissakin kodeissa aistii aina jotain mikä ei näy, minkä pitäisi kuitenkin. Se on kuin pinnan alla oleva maailma. Ihmiset jättävät jälkiään nurkkiin sillä tavalla että ne on vain aistittavissa, kuin pöly mutta näkymätöntä. Ja se pitäisi siivota, mutta kukaan ei osaa, viitsi tai kykene.
Ihan yksinkertaista toisaalta. Me näytämme maailmalle asioita joita emme tahtoisi, muodoissa joita emme ymmärrä. Vain muut näkevät sen mitä on piilossa, jos näkevät. Toiset ovat parempia piilosilla, mutta kyllä minä näen, olen oppinut katsomaan syvemmälle, kuulemaan tarkemmin, ymmärtämään enemmän. Ja se oppi on tullut minuun huomaamatta tai ollut aina mutta paljastuu hitaasti.