avaruuspäiväkirja

Avattuani silmät ajattelin ensimmäisenä: Voi perhana, uusi päivä. Ja siitä se sitten lähti. Varsinainen vuoristorata. Kaiken lisäksi heräsin jo seitsemän jälkeen ja luulin kellon olevan kahdeksan. En mä nykyään herää ennen kahdeksaa koskaan. Tää on ihana elämänvaihe toisaalta, kovin lyhyt kyllä. Ja rahallisesti köyhä.

Mutta mikä hienointa tässä päivässä. Yllättäen tuli tunne että kaipaan toista vierelleni. Ja voisin olla siihen kypsä. Kevyt olo. Sellainen että no jos niin on niin jotain saa tapahtua jos on tapahtuakseen.

Mun patteri on muuttunut akvaarioksi, siellä pulppuaa vesi. H ehdotti että maalaisin patteriin kaloja mikä oli loistava ajatus. Ehkä teen niin, tai ostan pieniä magneetteja.

Lenkin jälkeen join olutta ja totesin että tohtori phil oli taas oikeassa monen asian suhteen. Voi amerikkalaisparkoja. Mitä meistä tulisi ilman niitä.

Tuuli vinkuu päättymätöntä vinkuaan. Laulaa maailman rytmiin. Se on ainoa musiikki jota kaipaan.

Viime yönä heräsin siihen että parvekkeen ovi oli auki ja tuuli tuli sisään. Ensin oli kylmä ja vasta sitten huomasin avonaisen oven. Ajattelin että olin lukinnut sen huonosti. Aamulla ajattelin että joku tuli kylään, kävi ehkä sängyn vierellä ihmettelemässä ja jatkoi matkaa. Se tuntui lämpimältä ajatukselta.

Näin unta että esittelin olemattoman tyttöystäväni suvulleni. Joka suhtautui asiaan kuin ei mitään. Ja niinhän ne tekisikin.

Tää aamu on ollut valtavan hiljainen. Kuten viimeiset päivät ylipäätään. Hiljaisuus on tällä hetkellä jostain tosi syvältä tulevaa ja tunnen sen selvästi omakseni. Kuin olisin aina siinä hiljaisuudessa vaikka ympärillä olisi mitä. Mä olen päässyt syvemmälle ja tukevammin itseeni.

Se on sellainen tunne. Että tapahtuipa mitä tahansa, sanoi kuka mitä hyvänsä, minä pysyn ja minussa on hyvä olla. Useimmille se on ehkä jotenkin itsestäänselvä tunne, ettei sitä tarvitse edes hakea, mutta mulla se on ollut valtavan työn takana. Ja sitä paremmalta siinä oleminen tuntuu.

Vähän kuin olisin löytänyt oikean tien. Sellainen tunne kuin metsässä silloin kun ei ole ihan varma minne lähteä mutta ottaa kuitenkin sen polun joka tuntuu eniten omalta ja sitä seuraamalla vaan löytää perille. Mutta sen ottaakseen on oltava varma siitä tunteesta, luotettava todella itseensä. Sellaisella luottamuksella joka on nimetön, äänetön, sanaton. Ei mikään koskaan voi kuvata sitä. Se on olemista, olennaista.

Kyllä mä vaan luotan siihen. Tosi vähin äänin se on nostanut päätään. Eilen kuuntelin musiikkia useita tunteja ja istuin käppyrässä lattialla, jotain ysäribiisejä ja ne kuulosti ihan loistavilta.

Selvästi sun seura tekee mut ihan sekopäiseksi, levottomaksi ja pois housuista-oloiseksi. Hmm. Asiaa täytyy ehkä miettiä ja katsoa tulisiko tässä toimia vai vetäytyä. Voi olla että tapahtuu molemmat. Ei näistä tiedä. Vetovoima se on mikä asian lopulta sanelee. Sitä joko on tai ei, se voi olla harhauttavaa tai oikeaa ja mitä ihmettä tästä nyt ajattelisi.

Mä olen ihan poikki. Juossut työpaikkojen perässä ja ahdistellut niistä. Miksei oi miksi ei voi ihmiselle löytyä jotakin pientä ja sopivaa työtä.

Vai luottaisinko vaan siihen hiljaisempaan joka sanoo että rauhoitu, jotain tulee jostain ja juuri sinua varten.

Vielä vähän lisää mun yliminästä. Huomaan että sosiaaliset tilanteet on mulle usein vaikeita koska olen ankara itseäni kohtaan, on vaikea hyväksyä ehkä negatiivisia tunteita ja tai en pysy perässä niin itken. Salaa siis. Voi minua. Kun sellaiset ajattelijat kuten minä, jotka ajattelevat pitkään ja perusteellisesti tiettyjä, ehkä muiden mielestä epäolennaisia asioita, putoavat usein tahdista jos se nopeampi.

Mutta mikä ihaninta: mä olen huomannut sen ja yritän olla lempeämpi itselleni, eri tavoin. On oltava lempeä itseään kohtaan kun on sinkku ja vähän pois radaltaan. :/ Lisäksi mun yllättävät ajatuskäänteet huvittaa mua aika usein, eli pystyn jo vähän nauramaan itselleni.

Kävin tänään Luukissa katsomassa luontoa. Matka oli pidempi yhteensä kuin siellä viettämäni aika, mutta sen väärtti. Vähän kuin olisi ottanut henkistä rakoa tähän kaupunkimaisemaan. Ja vaikutus on huomattava. Parin kuukauden betonilähiössä asumisen jälkeen arvostan ihan eri tavalla sitä että kodin lähellä on luonto ja meri. Musta tuntuu että jokin mussa surkastuu jos en pääse merelle tai metsään vähintään pari kertaa viikossa. Ehkä se aisti joka on herkkänä kaikelle mitä tapahtuu eri elementeissä, sillä ne kaikki elementit on minussa mutta vaativat kaltaisiaan. Hmm. Mielenkiintoinen ajatus.

En uskaltanut ajaa autoa tänään kovin kun olo oli tosi heiveröinen. Eilen sain jonkin voimaantumispuuskan ja lenkkeilin pitkästä aikaa, on tullut löysäiltyä aika monen asian suhteen viime aikoina. Koitan olla armollinen itselleni enkä oikein osaa päättää että missä määrin.

Näin jotain ihmeellisiä painajaisia ja kärsin kanssa-asukkaiden yöjuoksuista. Miten ihmiset jaksaa ryypätä lähes joka toinen päivä?

Huomaan että nykyään löydän itseni usein tilanteesta jossa tiedän että olen täysin eri mieltä jonkun kanssa mutta arkailen sanoa suoraan. Välillä on vaikea löytää sitä rajaa että mitä uskaltaa/kannattaa sanoa ja miten ja mitä voisi aivan hyvin sanoa muttei vaan uskalla koska pelkää toisen reaktiota.

Sinä näyt minun pelissäni. Minä ajattelen sinua kun mietin ratkaisua. Mutta ratkaistuani sen en tiedä mitä jää. Ratkaistuani sinut ja sinut ja sinut ja meidät ja minut. Yhtälö on liian helppo jotta voisin ymmärtää sen. Kaava on liian tuttu jotta osaisin käyttää sitä oppaanani. Tätä minä olen mutta tätä minä en ymmärrä. Itseäni. Ennen ymmärrystä tulee hämmennys, hätäännys. Olen liian lähellä valmista ja pelästyn, tahtoisin paeta.

Miksi?

Sellainen on luonto. Että tahtoo pitää kiinni omastaan, vaikka se olisi valetta, ei omaa alkuunkaan. Väärä turva on aina parempi kuin hetki ilman turvaa ollenkaan.

Ei jumalauta. Taas teksti hävisi ja sellainen vuodatus olis ollut.

No en mä sitä nyt kyllä enää ala kaivelemaan eikä se enää tuntuis aidolta. Per.

Hassu viikonloppu. Törmäyksiä ja vesisadetta.