Nyt on kesä ja minä olen valmis.
Nyt on kesä ja minä olen valmis. Nyt on kesä ja valmis. Valmis. Loppu. Ei enää. Suoritettu. Sulkeutunut. Päätös.
Horjun jo kahdella jalalla. Ensimmäiset askeleet väsyttivät. Aah. Osaan taas arvostaa jalkojani seuraavaan jalkapallomatsiin.
Näin taannoin unta että ajettiin vanhempien kanssa jonnekin juhliin. Niin. Taisi olla mun valmistujaiset. Auto tuli sillalle ja kaarteessa suistuttiin tieltä. Vanhemmat jäi autoon, minä pelastuin.
Parasta siinä unessa oli se tunne että olen koditon, omillani. Ei enää ketään johon turvautua, jonka suojaan juosta piiloon itseä. Ja toki, maailmassa on aina hyvä olla turvaa, suojaa, ihmisiä. Mutta piiloon ja turvaan ei voi jäädä, on mentävä yli. Maailman yksinkertaisin asia mutta ihmeen vaikea ymmärtää.
Olla yksin. Tarkoittaen ettei ole yksin. Toisto on kertauksen äiti, vai miten se menee..tai isä. Tasa-arvon aikana.
Sääennuste perjantaille. Aurinkoista ja lämmintä.
Ennuste perjantaille. Kuoharia, heti aamusta. Lisää myöhemmin. Vielä vähän vielä myöhemmin. Odotan pysyväni jaloillani ja tajuissani. Kaikki muu tulee olemaan bonusta.
Ennusteet. Ennustan että asiat menee ei-ennustetusti kuten aikaisempienkin ennusteiden mukaan on tapahtumaan päässyt.
Ei enää yhtään reflektointia. Ei enää yhtään urpoja maailmanparantajia. Ei tasottomia tenttejä. Puoliksi ajateltuja kysymyksiä. Paskanjauhamista.
En tajua tätä yhtään vielä. Ei tunnu missään. Ei miltään. Pitäisi ehkä kun valmistuu. Mutta ei.
Tai tuntuu. Vituttaa kun ei tunnu.
Toisinaan ihmisen elämässä tulee vaiheita, jolloin sisältä lähtevä energia, tai miten sitä nyt tahtoo kutsua, on luonteeltaan tuhoavaa. Aikakausi, määrittelemättömän pituinen, saattaa olla täynnä epäonnelta vaikuttavia tapahtumia ja ne limittyvät toisiinsa. Eräänlainen magnetismi, kuten sitä kuulostaa hyvältä kutsua. Tai epätasapaino. Maailman ja itsen välillä. Maailma osoittaa rajansa tulemalla vastaan, eikä anna armoa pudottamalla pehmeästi.
Ihmiset joita kohtaat. Onnistumattomat projektit. Kollektiivinen pahan karman parveilu.
Minä olen ollut jo jonkin aikaa tällaisessa vaiheessa. Sen on täytynyt olla jotta voisin kasvaa eteenpäin.
Nyt se aikakausi alkaa olla lopuillaan. Minä siirryn pian seuraavaan. Ennen sitä etsin sovitusta.
Kun puhuu itsestään itselleen vuosikausia valheita, muodostaa toisen minän. Ulkominän. Sellaisen, joka ei tunnusta Sisäminää. Sisäminä ja Ulkominä ovat yhtä todellisia, toinen niistä totta. Kumpi?
Ja kun Sisäminä siirtyy Ulkominän rinnalle, ne saattavat muodostaa yhteyden. Niiden välille tulee yhteys. Niistä tulee. Minä.
Ja kun yhteys on siinä. Se on kaikessa. Kaikkeen. Kaikkialla.
Ai. Nilkassa on murtuma ja herään siihen että potkaisen ilmaa kun unen ampiainen livahti kenkään. Aiaiaiai.
No jalka paranee kuitenkin, ajoittaisista horjahduksista ja kolhuista huolimatta. Se on sitkeä. Kaunis. Röntgenkuvasta katsottuna mun jalkaluu näyttää aaveelta, täysin sileä ja tasainen, täydellisesti muotoiltu. Taidetta parhaimmillaan. Aave on jotenkin hyvä sana.
Jos itsensä näkisi joka päivä röntgenkatseella, näkisi luurangon ja kudosta päällä. Sitä mitä me kaikki ollaan.
Hyvänä muistutuksena siitä mitä piilee rasvatun ihon, meikkien, merkkivaatteiden alla.
Luuranko. Lainassa olevaa taidetta.
-----
Eilen huimasi koko illan. Koska tasapainoilen pesän reunalla ja pelkään muutosta.
Yö. Nenä tukossa kun olet niin koirainen. Ja tulet iholle. Ja tuoksut sitä tainnuttavaa ominaistuoksuasi.
Supersulotuoksu. Jonka allepäälleympäri jään nukkumaan.
Upup. Uni.
Minun kotiini oli muuttamassa uusi asukas. Se jäi odottamaan rappukäytävään. Pyysin sitä juhlimaan meidän kanssa. Sillä oli jo muuta sovittuna.
Minä olen lähdössä täältä pian. Minun ajatukseni aikovat liikkua. Ja maailma mukana. Pesään ei voi jäädä, pikkulintu joko kuolee tai ponnistaa.
Hyvästelin myös K:n työntekijöitä. Tai en tiedä hyvästelinkö, mutta olin itku kurkussa niiden mukana ja tunsin itseni ulkopuoliseksi.
Ja niin siinä käy. Sain upouuden työpaikan :) En aivan sellaista kuin toivoin, mutta hieno alku se on.
Aamulla selailin Euroopan kartastoa. Kävin Calabriassa ja ajoin rannikkoa pitkin sinä vierellä. Takapenkillä oli kylmälaukku ja kolaa.
Mitä enemmän olen avun tarpeessa sitä vaikeammaksi tunnen oloni. Luonnollista mutta tuntuu luonnottomalta. Aina ja ikuisesti kai kuvittelen olevani voimakas ja kykenevä hoitamaan omat asiani ja tarpeeni. Vaikka en ole enkä ole kyennyt, pitkään aikaan. En yksin.
Muita on helpompi hoitaa, olen hyvä siinä. Lahjakas jopa. Ja lahja voi olla myös vamma.
Jalan pitäisi olla kunnossa ehkä neljässä viikossa.