avaruuspäiväkirja

Rakastan sua pallero * Kiitos että olet.

Näin unta että rahapuu oli katkennut keskeltä, sillä oli valtavan vahva runko. Se on kaunein ja voimakkain kasvi jonka koskaan olen omistanut. Todellisuudessa se voi hyvin tuossa, katsoo ylöspäin lehdet kiiltäen. Sinä annoit sen minulle vuosia sitten ja siitä saakka se on ollut osa minun uskoani sinuun. Luulen rakastaneeni sitä täysin pyyteettömästi ja siksi se on voinut niin hyvin, kasvanut uljaasti.

Nyt se oli katki. Kaadettu.

Toisinaan on tosiaan vaan sellainen fiilis että mitään sanottavaa ei ole tälle maailmalle. Pyörii omissa ajatuksissaan ja yrittää potkia jotain palloa ihan joukkueessa siinä samalla. Ja se on hauskaa toisaalta. Että maaliin se menee silti vaikka pysäkillä ollaan. Mitä se voi olla. Että pysyy auki vaikka pää on täynnä kaikenlaista aatosta. Siitähän voi syntyä vaikka mitä.

En osaa enää surra sinua ehkä. Kun kahteen kertaan on sen jo tehnyt. Tuntuu kylmältä ja samanaikaisesti niin todelliselta. Ettei se ihminen tavallaan katoa mutta aikakausi kyllä ja eräänlainen olotila. Kun silmät on auki tapahtuu kummia. Kun silmät on auki niin tapahtuu.

Aamiaiseksi makaronilaatikkoa ja kolaa. Päänsekoitusiltamat ja liian paljon törmäyksiä. Minun suhteeni sinuun on muuttumassa mutta ennustan että muutoksesta tulee hidas. Tai sitten se tapahtui jo ja kestää hetki ennen kuin kumpikaan meistä tajuaa sitä.

Niin suuri näkemysero meidän välillä tuntuu kuilulta. Ei kuilulta. Panssariseinältä. Konkreettisesti tuntui siltä kuin olisit kadonnut ulottumattomiin, sen tunteen taakse jonka vallassa olit, olet. Se on pelottavaa todeta rakkaastaan. Ei auta että yritän lähestyä, kysyä, keventää. Ei auta. Ja aina törmään tähän. Minun tahtoni ymmärtää johtaa siihen että uskon muidenkin tahtovan niin. Ja sitä en voi ymmärtää? Että aina ei voi ymmärtää.

Olin aivan varma päätöksestäni kun tulin. Tiesin mitä sanoa. Tiesin että sanoa ei. Siinä sitten istuessani juuri se sana katosi minusta kokonaan. Aivan täydellisesti ja lopullisesti. Sitä ei kertakaikkiaan enää ollut olemassa. Sinun kohdallasi sitä ei ole. En ymmärrä miksi. En todella koskaan ole kokenut vastaavaa. Selittämätön lumous ottaa minut kun olet siinä. Vaikka kuinka ajattelen asiaa poissaollessasi, vaikka kuinka valmistan itseni sinun kohtaamiseesi. Huomatakseni vain ettei mitään valmisteluja voi tehdä, sillä sinun kanssasi tulen paljaaksi ja kaikki naamioni haarniskani putoavat. Sinä teet minut vapaaksi ennakkoluuloistani olemalla niin järkyttävän oma itsesi? Sinä järkytät vapauttani olla? Sinä olet vapaus? Minun järkytykseni vapauttaa meidät? Meissä asuu vapaus joka järkyttävällä tavalla kasvaa kun olemme yhdessä. Saavuttamatta toisiamme saavutamme itsemme toisissamme.

Kaipaan sinua nyt ja päätäni särkee. Puolikkaana tunnen olevani kuin kokonainen, mutta mikään ei mahdu vierelleni. Olen liian kiivas, liian malttamaton, liian pysähtynyt. Ajattelen vain sinua ja se saa minut raivostumaan. Vaikka et ole tässä olet siinä ja kummittelet minussa. Haluaisin olla hetero. Haluaisin olla kaljuuntuva keski-ikäinen insinööri, jolla on auto. Joka vastaa kontakti-ilmoituksiin internetissä toiveenaan löytää nuorempi nainen. Ja mitä minä olen verrattuna keski-ikäiseen insinööriin?

Minä olen simpukka ja insinööri on avaruusalus. Marjat. Mustikka ja herkkutatti. Niin täysin erilainen että erilaisuus jalostuu jo toiseen olomuotoon. Joten siitä syystä minä ja insinööri emme kohtaa eikä minusta koskaan tule heteroa kuten insinööristä. En ole aatehetero. En kannata mitään niistä tyypillisistä miehen ja naisen malleista joita minulle tarjotaan. Olen osa niitä mutten silti allekirjoita sopimusta. Sen sijaan välttelen kaikenlaista.

Välttelen vastuuta. Tupakointia. Hengitän mieluummin nenän kautta. Mekkoja. Tuulipukuja vaikka omistan sellaisen. Rusettiluistelua. Ostin hokkarit vaikka ne ovat niin löystyneet että niillä kaatuu. Opintolainaa. Aikuistumista. Arkisia rutiineja. Nukun pitkään aamuisin ja herään väsyneempänä kuin illalla nukkumaan mennessäni. Seksiä. Se on niin pelottavaa ja samanaikaisesti kiinnostavaa että välttelen sitä jo periaatteesta. Periaatteita välttelen. Ne tekevät ihmisen hermostuneeksi. Parisuhdetta. Siinä ei ole mitään järkeä. Pyrin ajattelemaan tunteella ja usein löydänkin itseni tuntemattoman vierestä aamuisin.

Tänään väsyttää vielä enemmän. Taidan kärsiä terapian vähenemisestä, se on niin uutta etten vielä tiedä miten sopeudun. Tunteita pitää alkaa kierrättämään muilla keinoin.

On semmoinen tosi yksinäinen olo. Ja pelokas. Yksin oleminen. Tahdon parin, riittää jo tämä. Tulisit jo.

--

Lupasin silloin että jonakin päivänä kirjoitan tästä kirjan. Luulen että nyt voisi olla aika koska jotakin on syntynyt ja hakee paikkaansa. Muoto on vielä löytymättä.

Hopsis. Sanoin suorat sanat ohjaajalle ja se tuntui ihan itsestään selvältä tehdä niin. Olisiko tuntunut puolitoista vuotta sitten.

Väsyttää. Paljon. Hyvää väsymystä. Kaikkeni antanutta. Jos sirpaleet tuo onnea niin mulla pitäisi olla tosi onnekas kausi tiedossa. Koko astiasto on kohta mäsänä. Oikeesti. Olin laittamassa arabian juurisitäminkävalmistuslopetettiin - kulhoa kaappiin kun käsi osui kaapin oveen ja kädessä ollut kulho tippui lattialle. Epäuskon hetki siitä seurasi.

No hetken päästä jo päätin että kyllä näistä hienoa mosaiikkia sitten tulee.

Mulla on ollut näitä päänsärkyjä viime päivinä. Ja uskon niiden johtuvan lievästä ajatusten ylikuormituksesta ja eräästä hyvän makuisesta mutta arveluttavasta juomasta.

Mietin miten pienin valinnoin voi mennä itsensä ohi. Ajatus siitä että tässä maailmassa on erilaisia voimia, voisi kai sanoa lumovoimia, jotka voivat saada ihmiset uskomaan muuhun kuin omaan ja muiden hyvään. Se on vähän pelottava ajatus, miten helposti sitä voisi myydä itsensä ja luopua periaatteistaan. Hetkellisen nautinnon vuoksi, saadakseen kiitosta, väärää valtaa tai mitä muuta. Että vaatii oikeasti todella kamppailua pysyäkseen omana itsenään ja säilyttääkseen tiensä.

Tällaisia suhteita. Me nukumme öitä yhdessä ja toisinaan ylitämme nukkumisen rajat. Me kuuntelemme trumpettimusiikkia ja jaamme muita ihmeellisiä asioita. Sen kuinka paljon ymmärrämme mutta emme tahtoisi. Kuinka syvälle olemme kulkeneet itseemme. Kuinka paljon maailmassa on kiinnostavia asioita, ihmisiä. Vähän sitoutumista ja paljon välittämistä. Mitä se on? Väljää sitoutumista välittämiseen?

Ennenkaikkea me jätämme toisemme rauhaan. Kaikelta siltä mitä olemme kokeneet. Ensimmäistä kertaa tämä tuntuu oikealta olla näin. Että maailmassa on läheisyyttä ilman vastauksia ja vaatimuksia. Hetken se voi riittää. Ja kuka tietää. Kuka tietää.

--

Muistatko kun tulin viereesi painajaisten jälkeen. Silloin me jaoimme pelon ja se tasan puolittui, muutti muotoaan ja teki meistä suurempia. Puolikas painajainen. Rakkaus on hiipivää kauhua, odottamatonta nurkan takaa hyppäävää säikäytysefektiä. Opit tarkastamaan komerot ja kuuntelemaan äänettömiä liikkeitä. Opit luottamaan pysyvään muutokseen. Opitko todella? Vai lakkaatko opettelemasta kun uskot oppineesi. Kuten minä, en usko sinunkaan pysyvän kuten olet. Toivon että kasvat pois muttet kauemmas.