avaruuspäiväkirja

Näytetään bloggaukset tammikuulta 2007.

Kuinka voikaan olla että toisinaan huomaa nauttivansa niin täydellisesti siitä että osaa olla hetkessä ja saada ihmiset kuuntelemaan, että osaa kuunnella ja antaa aikaa. Koen pieniä onnen hetkiä tehdessäni näitä asioita ja tunnen silti sen raskauden jonka se vaatii. Kuin jotakin vähitellen avautuisi minussa ja se tunne on valtava vaikka piilossa. Enkä tiedä mitä kaikkea pitäisi nähdä, mitä vielä on piilossa tietoisuudeltani, miten jännittävää silti.

Olen nykyään aina janoinen. Levottomuus on hieman väistynyt mutta polte jatkuu yhä.


Pari viikkoa sitten
uni oli vielä paksu

sellainen sysi
täysi ja pitkä

nyt on tullut muutos
kevyempi aste

vatsaani vääntää ja olen huonona ja silti rimpuilen kuljen hitaasti ja kuuntelen tykytystä ja pelkään milloin törmään isoimpaan lukkoon. Sinkoilen siinä vierellä jatkuvasti, rohkenematta pysähtyä.


Tiedätkö

Olen aina kuvitellut Sinut
vierelleni vaikeina hetkinä

silloinkin kun et ollut siinä
olit Aina

jkun en itse uskaltanut
kuljit puolestani

eikö juuri se
tee Sinusta

Suurinta Minusta


Seikkailuahan tämä on ja millaista.

Että ensimmäisenä mieleen tuleva on ulkopuolista, kimpoavaa. Kuinka puhuisin siitä kuvin, kieliasuin. Jos siis yhden ihmisen mieleen mahtuisi kymmeniä muita, kuvia, värejä, tuntuja. Niin sellaiselta se tuntuisi, siltä se tuntuu.

Silloin kun en jaksa kuunnella menen laaksoon. Tyhjään ja hiljaiseen, nukkuvaan. Sinne missä ei ole ketään, missä ei liiku mikään. Se pieni saari keskellä merta, ystävänä vain tuuli ja Sinä. Ja vesi tietysti. Kalliolta laskeudun uimaan joka aamu. Pitkin vedoin, upottavin sukelluksin. Ja meri on toinen ihoni, ottaa minut haltuunsa ja yhdessä me jatkamme olemista, olemme yhtä.


Junavaunussa oli elefantti
pieni vasta

se tuuttasi kärsällään,
kuin olisin katsellut lasta

varovasti heräsin unesta
huone täynnä tummuutta
utua värittömästä lumesta

mietin elefanttia,
sen lämmittävää oloa

kaivoin peiton alle majaa,
uskoin;

se kävi näyttämässä pienen voimansa

suurikin kaipaa usein pientä koloa.


Juoksin niin kovaa
ettei sade ehtinyt iholle

etenin niin varmasti
että kaikki oksat vaipuivat

kunnes tulin vedelle
lumen jääradalle

ja astuin sen poikki.

Ja ilma allani muuttui kevyeksi,

tyhjyys upottaviksi pinnoiksi.

Vajotessani näin jalkojeni kantavan kaiken josta olin luopunut

kaikki murheeni unta
harhaa.



Uusi aamu

Uusi vuosi.

Tänään ihmettelin kahta asiaa. Sitä etten oikeasti tiedä mitä elämässä haluan ja sitä miten paljon yhteen vuoteen mahtuu. Samaan hengenvetoon totesin kuitenkin myös, että en tahdokaan tietää mitä haluan, sillä silloin kaikki olisi liian siistissä paketissa. Teen sitä mitä teen nyt intohimolla, elän tässä ja katson mitä siitä syntyy. Ja uudenvuodenlupaukseni on olla rehellinen itselleni.

Mitä elämässä oikeastaan tapahtuu? Sarja pyrähdyksiä joita voi vain ihmetellä jälkeenpäin, joista oppia ja kun jotakin on oppinut niin tullaan ehtooseen, katsotaan taaksepäin ja todetaan että tällaista oli elämä. Ehkä, ehkä ei.

Mielenkiintoista ainakin.