Se oli iso ja musta kuin kallio, minun vihani. Tyynenä pysynyt mutta nyt se savusi paikallaan. Kulottunut ja keltainen. Kipu tuli ensin vaikka pian se muuttui. Raskas ja matala lento. Otin sen sylistäni, asetin jalustalle jota se oli odottanut ja katselin. Kun valitus alkoi, alkoi aika ja juoksettuminen lakkasi. Pisarat muuttuivat vedeksi, odotus oli tehnyt sisällöstä vahvan.

Ja katsomattakin näki. Poissa ehto joka olisi täytettävä, kaikki tämä väistyi ja tiesin. Siinä olen minä sellaisena kuin syntyisin, uudelleen ja uudelleen. Ja liike.

Alkuja, keskikohtia. Sitä että jokin alkaa jostakin ja päättyy. Teot tapahtuvat välissä, unenomaista. Öisin minä toisinaan lennän. Juoksen pitkin maata ja äkisti nousen ylemmäs kuin tämä. Rakensin siipiäni jo silloin, tiesin että voisin jos tahtoisin. Paperia, liimaa, jotakin kiinnikettä. Selässä ne eivät pysyneet, tippuivat ja ratkesivat keskeltä. Hetken odotus, uusi suunnitelma ja yritys. Taika siipien välistä jäi puuttumaan. Se joka olisi tehnyt ilmasta kantavan, antanut aikeelle luvan. Annoin ajatuksen olla. Hetkeksi. Jotakin muuta tuli väliin tietysti.

Kuten Hän.

Hän oli kaunis. Hänen sisällään se oli. Ihminen on kaunis eri tavoin, mutta ainoastaan valo joka tulee sisältä riisuu muun. En tiedä mikä se on. Tiedätkö itse? Kyllä, vastaat ehkä. Olet nähnyt sen, huomannut kulkiessasi ohi ja ihmetellyt. Sillä joskus se valo pysähtyy kohdalle ja jää hetkeksi. Jakaa lämpönsä ja sinä olet siinä paljaana ja palat lähes. Sisälläsi korventuu ja nautit siitä niin kovin ettet välitä. Toisinaan valo loittonee ja jättää jälkensä sinuun. Poltinmerkki. Jokaisessa on se, erilainen tosin. Erimuotoinen, syvyys vaihtelee, mutta tunnistettavissa. Usein höyry tuntuu iholla pitkään. Vetää sen karrelle ja valuttaa vettä sisältä niin että koko ihminen kuivuu.

Ja kun kuivuu ja menettää virtansa.

Voi aina katsoa muualle. Vapaus valita. Voi antaa tulla tai kieltää saapumasta. Portteja tuntemattomaan. Tiet vaihtelevat, sotkeutuvat toisiin ja kaikki sekoittuu. Kuten muurahaisilla, pesässä.

Läpi metsän on raivattu näkymättömiä polkuja, aistit merkkinä kulkeneista.

Sinä pidit muurahaisista. Seurasit niitä ja tahdoit kotiin oman keon. Sellaisen, joka ajan mukana muovautuisi nurkassa. Otit selvää millainen on muurahaisten elämä, niiden tavat, ominaisuudet, mahdollisuudet. Että muurahaisia on niin valtava määrä maapallolla, niin oudoissa paikoissa. Sinun uteliaisuutesi oli niin herkkää ja keskittynyttä että siitä tuli itku jälkeenpäin. En voinut ymmärtää kuinka mielesi tahtoi kaikesta keskittymisestä vapaaksi. Ja mitä ihmettä.

Ihmettelin omia ajatuksiani.

Sillä minä ajattelin toisin. Meidän kodistamme tulisi niiden oma. Menettäisimme itsemme vieraalle maaperälle. Muurahaiset ottaisivat vallan ja meistä tulisi niiden munia. Me kasvaisimme umpeen tulevalta. Ja niinhän kävi, pelko kiertyi ympäri ja otti toden omakseen.

Kekoa ei koskaan tullut, mutta koti meni kuitenkin.

Ja mennessään meni muutakin. Hänen alusvaatteensa joissa sukupuolettomana viihdyin, huonot levyt ja tietokone. Kokoelma pölyä ja liian hyvät lakanat. Kirkkaat aamut ja vaikeat riidat. Erityisesti meni kuitenkin aikakausi ja eniten juuri se. Unissa siihen oli palattava ja uneen sitä paettava.