Näin painajaista lapsuudenkodista, en muista koska viimeksi. Sellaista jossa koetetaan valokatkaisijaa jotta tietäisi näkevänsä unta ja siitä alkaa kauhu. Jotakin on tulossa ja haluaisi herätä muttei pysty ja yrittää huutaa mutta ääntä ei kuulu.
Huoneet olivat kuten ennen, hämärää. Joku nukkui vieraassa sängyssä ja poika ryntäsi kohti ja heräsin.
Usein tuntuu kuin liikaa olisin imenyt itseeni, ymmärtänyt tai ollut ymmärtämättä liian varhain.
Kello oli jo paljon kun nukahdin ja sinä olit vierellä. En kuullut kun hengitit, se on niin pieni ääni mikä sinusta. Huomaan että pelkään rakastua, ottaa vastaan.
Aamuyöstä käänsin lakanan kurtulle ja toivoin että maailma olisi hellempi. Ei se toteutunut. Ääni kellosta vihaisena.
En ole itkenyt aikoihin ja valehtelen heti. Viime viikolla. Mutta se oli hyvä itku, vapauttava. Sellainen paras, kun saa luopua. Vääristä tunteista. Voiko tunteet mikään olla väärä?
Tässä on niin hyvä olla nyt ja vain nyt ja tässä. Istua ja antautua. Olen sillä tiellä tiedätkö. Oikealla. Oikeaa kaistaa, hitaampaa. Ajan ja ajaminen on alkanut olla varmaa. Ohjata tätä. Onni.
Metsässä oli tänään hienoja juttuja. Eka oli se kun kosketti puuta ja se tuntui iholta, röpelöiseltä ja pehmeältä. Sitten on se hiljaisuus joka aina. Se joka vastaa siihen mitä on sisällä, avaa oikeastaan. Tulee kohti ja huutaa niin kovaa että kuulee miten aika valuu.
Huomasin eilen taas pallon pienuuden kun löysin itseni ihmettelemästä kartalla. Ja vastaan käveli menneisyys.
olen harhaillut jossakin kauan. pelkään tarttua kirjoittamiseen, niin kuin joskus ennen. olen väärällä tiellä. katson tuntikausia kun pojat pelaa ulkona palloa, tuuli ikkunassa ja lämpö iholla. osa tätä maisemaa, voin vain olla ja pitkästä aikaa tajuan sen niin syvästi että keuhkot tulee ulos ja tärisenitken onnesta.
kuulen jo veden, meri on äänekäs nyt.
pää kohti totuutta, sana nuolena joka kääntyi
heiluvana nousin tuolilta ja ihmettelin sitä ymmärrystä
en tahdo enää kääntää katsettani
laskea sanojani