avaruuspäiväkirja

Parin tunnin hiljaisuuden jälkeen alan kuulla itseni. Nyt huomaan että paremmin keskityn saamaan itseni irti. Kävin töissä lounasaikaan puolen tunnin kävelyllä ja ero oli aika valtava. Pitää ehkä ottaa tavaksi.

Kotona oli tosi yksinäinen olo. Mietin miten voi olla että tää on jatkunut näin pitkään. Että on läheiset ympärillä ja silti yksinäinen. No. Jos olen ihan rehellinen itselleni ni onhan niin että olen karttanut sitä yksinäisyyttä väärin keinoin ja nyt kun sen vihdoin voi ottaa vastaan niin se vaan vituttaa.

Mutta silti. Kyllä mä jo kaipaisin kaverin tähän vierelle. Mutta se onkin semmoinen asia että ketä tahansa ei kaveriksi halua. On oltava yhteys. Ja tuleeko se yhteys ehkä mitä, pari kertaa elämässä?

Mietinkin miksi mulla on näin ahdas olo, tiivis jotenkin. Ja väsy.

Kun oppisi joskus. Olla menemättä niin syvälle kaikkeen. Mutta mussa on kai sellainen vamma että se on vaikeaa, vaikempaa kuin sen kuuluisi. Että rajoja on vaikea vetää, minkään väliin. Lähes huomaamatta ne saattaa hämärtyä ja se on pelottavaa vähän.

Onkohan niin että mitä vaurioituneempi, sen vaikeampaa on pysyä niillä siivillä. Syvälle näkeminen on lahja ja vamma. Miten ne pysyisi tasapainossa, miten minä pysyn? Luulen että enemmän kuin uskoin on oltava itselleen kuulolla ja edettävä hitaammin. Se mihin muut pystyvät ei ole se mihin minun on taivuttava. Oppiakseen on ilmeisesti miljoona kertaa erehdyttävä. Räpiköidä niinkuin siinä unessa.

Tässä mä nyt vaan kasvan. Se pienipuoli. Oppii sallimaan kaikenlaista. Teiniäkin.

Miten koskaan voi olla sellaisessa asemassa että se ei olisi tasaveroinen muiden kanssa? Miten mikään tässä maailmassa kestää autoritaarisuutta, eristäytynyttä johtamista? Siinähän on koko perusidea ihan rempallaan. Ja toisaalta, miten kestää olla vallan alla ja miksi?

Rajat ja eirajat. Ja ihanaa päästää irti :) Tukeutua omiin tunteisiin ja heittää ne eteenpäin, katsoa minne kantaa. Ei kovin pitkälle tällä erää.. Kaverin niskaan ja takaisin. ups.

----------

Kun sanoin että haluaisin sut lähemmäs. Tarkoitin sillä tavalla että osaisit pysyä itsessäsi, siis tarpeeksi kaukana. Ja tulla lähelle. Mutta lähelle on pitkä matka kuten sanottu. Ollaanko me kävelty koko ajan liian lähellä toisiamme?

Kaksi. Kaksin. Kaksijakoinen. Kaksikko. Kahdesta.

Toinen. Toiseus. Toisenlainen. Toisikko. Toisto.

Yhdistyminen. Yhdistys. Yhtenäistyminen.

Aavistuksia?

Tällä hetkellä näen mahdollisuudet kaksijakoisina. On ne odotusmahdollisuudet ja sitten ne jotka koen nousevan sisältä. Rajattomat.

Molempia voi ruokkia mutta miten. Yhdistämällä? Onko ne palaset erikokoisia? Mitä jos ne ei mene yhteen? Sillä kaavalla mikä on asetettu. Mitä jos kaavaa muuttamalla saisi koko asetelman yksinkertaisemmaksi. Uskallanko. Ja mikä on asetelma ja mikä kaava.

Tästä tulee odottamaton seikkailu jollaista odotin. Paradoksi.

Jotakin on aikeissa syntyä. Niin voimalla että jalat puutuu pelkästä istumisesta.

Mulla olisi nyt ajatus muttei sanoja.

Aamulla tulit mun viereen, siihen mihin olin sinua odottanut. Niin lähelle kuin pystyit ja minä vielä lähemmäs.

-ei tämän näin pitänyt mennä

-juuri näin tämän piti mennä

Minä tiedän enemmän minusta kuin sinä sinusta.

Sinä vuodat reunoilta.

Minun rosoni tukkivat sinun vuotosi.

Me muodostamme sanaleikin samoista sanoista. Sanaleikeissä syntyy aina uutta. Uutta samasta.

Tämän päivän paras hetki:

-Aurinko paistaa tänään kauniisti sisään

-Mutta huomaatko miten likaiset on ikkunat

En ollut huomannut :)

Kuuntelin mun sydäntä päiväunilla. Se lepatti ihan vauhkona välillä. Sitä vähän jännittää tää kaikki uusi.

Sain oman työkopin. Enkä oikein osaa ajatella itseäni siellä. Minä ja työpiste ei olla ihan sinut. Vielä. Minä ja työminä ei olla sinut vielä. Ehkä me voitais järjestää palaveri ja tutustua. Miettiä vähän tätä nyt. Että mikä on meidän visio ja tavoite? Saavuttaa keskinäinen yhteistyöuhde.

Se on iso monikerroksinen talo. Monitasoinen. Voi vaan ihmetellä. Ihmettelyssä menee hetki. Ja hanskat heilumaan. Tää on mun hetki.