Uni viime yönä. Sama kuin monta kertaa viime aikoina. Pyörin T:ssä ja odotan toisinaan bussia samalla pysäkillä. Mikään niistä ei ole minun bussini. Tai sitten pääsen niillä vain puolimatkaan. Viime yönä saatoin ystävän bussiin mutta itse en mennyt.
Tahtoisin niin kovin päästä jo eteenpäin, löytää matkaan.
Minun majaani ei yllä nyt ketään, ei yhtään ketään. Se joka yltäisi on täysin toisella mantereella. Joskus yksinäisyys on sellainen saari, keskellä ei mitään eikä kukaan pääse luo koska myrskyää niin kovin. Mutta myrsky on otettava jotta tyyni voisi tulla.
Yritin paeta, todellakin. Huomatakseni vain että turhaan turhaan, pakoon ei pääse omaa saartaan ja kyllähän sen tiesin, tiesin mutten uskaltanut katsoa.
Rämmin vastarannalle, mutta se ranta oli ihan väärä, täynnä minuun kuulumattomia tunteita, toisten sanoja. Ja vaikka tiesin että huonosti tässä käy niin silti siellä seisoin ja odotin että minut tuupataan.
Ja kun tuuppaus tuli. Jäin kellumaan veteen ja mietin minne uida. Oma oli niin pieni, ahdistava. Kelluin kunnes väistämättä rantauduin. Ja nyt makaan rannalla ja hengitän ja ihoni on kuuma ponnistuksesta, täynnä punaisia auringon polttamia läiskiä. Ne vaeltavat ihollani kunnes kutina lakkaa enkä väsymykseltäni jaksa hangata niitä.
Yksinäisyyttä on montaa lajia. Puhdistavaa ja hiljaista. Seisovaa ja odottavaa. Sellaista yksinäisyyttä jonka tuntee sisällään mutta jota ei tahdo omakseen koska se sisältää liikaa totuuksia, vaatimuksia.
Yksinäisyyttä jonka voi jakaa muiden kanssa eikä se silloin ole yksinäisyyttä kokonaan, ei ehkä ollenkaan. Hetken silta voi olla yhteinen.
Yksinäisyyksistä yksinäisin on se jota kantajansa ei tunnista, ei tajua olevansa yksin eikä siksi ole kaksinkaan.
Uimahallissa ajattelin tänään seuraavaa. Että sehän on valtavan intiimi paikka. Mä ainakin koen sen jonkinlaisena kummallisena tilana jossa ihmiset ui ratoja pitkin. Mun oli vaikea keskittyä itseeni, usein toki ennenkin on vaikeaa ollut jos ihmiset ui liian lähellä. Parhautta olisi oma rata. Ehkä oma halli, allas ainakin.
Mutta se vesi se vesi. Mikä järkyttävän ihana elementti, sinne uppoaa, vajoaa, siellä on tyhjän päällä ja liikkeessä silti. Ja ihan varmasti se tunne että mua kannetaan. Ei sitä pysty selittämään, ei sanoilla. Veden alla on ihan omanlaisensa rauha ja hiljaisuus. Valo ja tunne. Lämpö. Ja suorat pehmeät liikkeet. Keho jota voi samanaikaisesti hallita muttei kuitenkaan.
Mietin myös sitä että mitähän nää muut kelailee. Mitään? Hassua. Niin paljon ihmisiä mutta kohdata ei tarvitse.
Uh. kaksi päivää ilman nettiä. Mikä inha kokemus. Elämäni rajoittuu suuresti kun en pääse valtaväylille surffailemaan haluamaani vuorokaudenaikaan.
Opinnot ohi tältä vuodelta. Olo on jotenkin tunnoton. Ei tuntunut missään ja huomaan että edellinen toteamus kietoutuu jonkinlaiseen suruun. Suoritus toisensa perään mutten tunnista itseäni siinä.
Aikakausi alkaa olla päätöksessä ja se lisää tätä haikeutta. Pian siirtyy paino uudelle puoliskolle.
Juuri kun olin vajoamassa omaan pieneen surkeuteeni. Tuli puhelu joka antoi toivoa. Todella mielenkiintoinen työharjoittelupaikka saattaa olla tiedossa. Paino sanalla saattaa.
Olen kuitenkin luottavainen. Sillä tähänkin saakka ovat asiat järjestyneet kuten ovat elämässä. Toinen puoli musta yrittää olla hillitty ja varovainen ja silti tärisen innosta toisella puolella. Eloisa fiilis kertakaikkiaan.
wow. Tajusin juuri että tasan vuosi sitten oli ensimmäinen lause tätä blogia! Melko hurjaa. Hyvä minä :)
Jalka ollut kipeä koko päivän, eilisestä saakka. Koko eilinen päivä oli tosi väsyttävä ja pitkä, täynnä kaikkea. Tänään ehkä on tullut kärsittyä siitä sillä jostain syystä tekee mieli vaan itkeä koko ajan. Tenttikin meni ihan vituilleen suoraan sanotusti. En itkenyt kuitenkaan tentissä mutta luulen että kohta se tulee.
Mulla tuntuu olevan sellainen harhaluulo että jokaisena päivänä viikossa pitäisi saada aikaan jotakin hyödyllistä ja tuntea itsensä reippaaksi yli puolet päivästä. Tiedän että tää liittyy olennaisesti mun ankaraan yliminään jonka juuret on vasta repeilemässä. Mutta kun se ajatus on niin sitkeä. Että unohdan sen kuinka tekisi mieli vaan tuijottaa kattoon ja saada kiinni siitä tunteesta mikä puskee mutta joka ei mahdu esiin sieltä.
Pitkä sinkkuna oleminen ei ole hyväksi ihmiselle. Sitä tulee sokeaksi syvimmälle itselleen eikä kukaan ole sanomassa siitä, paijaamassa säröjä sileämmiksi.
Kirjoitin siskolle. Söin nuudeleita. Juoksin paikasta toiseen. Suutuin siinä välissä arvostelusta lopputyötä kohtaan. Menetin voimat koska tekemistä tuntuu olevan liikaa. Kävelin kotiin. Ajattelin olevani levoton mutten tiedä mistä se johtuu. Yritin rauhoittua ja rauhoituin. Kuuntelin surullista musiikkia.
Pohdin unta jossa olin hankkinut uuden hienon auton. Avaimet olivat hukassa. Minun autoni, minun avaimeni. Hukassa vielä. Mietin sitä tunnetta kun istun omassa autossani ja ajelen ympäriinsä. Ja tiedän että avaimet ovat virtalukossa.
Ensimmäisenä tulee kai jäänne vanhasta. Muisto, tunne, salaisuudet. Ja katsoessa ajattelee: niinkin kauan, niin syvältä ja pitkään.
Ei vielä tiedä tulevasta, ei usko, luottamus puuttuu. Vaikea tietää vaikka tietäisi kuitenkin. Vaikea siirtyä alakulosta uuteen. Ja siirryt kuitenkin sillä mihinkään ei voi jäädä seisomaan jos se polttaa, jos se kuivattaa hitaasti, hitaammin kuin unohdus.
Tässä hetkessä on kaikki, seuraava täynnä multaa ja turvetta, uuden maan tuoksua. Kuin koti joka on vasta asutettu, vieraat tuntevat seinien äänet ihollaan. Me muut emme huomaa. Kun muistomme tarttuvat äänettöminä nurkkiin.
Tänään on sunnuntai. Päivät kuin veneitä. Loskaa maassa. Huomaan ettei sää hetkauta minua, sisällä on kuitenkin lämmin.
Kaipaanko sinua, lähemmäs kuin kerron. En. Kuuluu vastaus. Tuntuu kuitenkin silti kuin sinä olisit nyt pinnalla minun elämässäni. Ehkä vain tämän tovin ja sitten aika on toinen. Niin kuin sillä on tapana. Näen taas ehkä unessa. Mitä kerrot ja miten tulet. En minä usko sinun kulkevan ohitseni, vielä. Meillä on luku jatkettavana keskenämme.
Eiliset keskustelut pyörivät ympärilläni. Jatkeena kaikelle sanottiin enemmän kuin aiemmin. Minä puhuin niin kauan ja kovin etten muuta enää jaksanut. Ja nukahdin tyyntymättömänä.
Lähellä on sinun pintasi.