Toisinaan musta tuntuu että mitä lähemmäs ihminen tulee omaa rajallisuuttaan, sitä tärkeämmäksi nykyhetki muuttuu. Siis nykyhetki paljaana, hiljaisena ja tavallisena. Että ei tässä ole mitään ihmeellistä, juuri nyt ja kaikki maailman ihmeet ovat tässä, juuri nyt.
Kaikki tavoittelemisen arvoinen on omassa itsessä ja siinä mitä näkee, kokee ja miltä tuntuu. Ja ne on pieniä juttuja ne. Niin pieniä että niissä on maailman taiat, tarinat ja rakkaudet sisäänrakennettuina.
Mietin miten suuresti ihmisten elämänkokemukset muokkaa ajattelua, miten eri vaiheissa on valmis kohtaamaan erilaisia asioita. Kuten nyt menetykset. Että menettää rakkaan. Jos se tapahtuu aivan pienenä sitä ei ymmärrä. Sitä mitä ne pitää sisällään, kuolema ja elämä. Tai kuka nyt ymmärtää mitenkin.
Minä sain sinut. Enkä tiedä ajattelisinko että saan pitää sinut edelleen vai että menetin sinut. Jos ajattelen että saan pitää sinut mielessäni aina, pelkään takertuvani siihen ajatukseen, vaikka tosiasiassa se kai aina tulee olemaan niin, että mielestä et katoa eikä se mitä näytit. Ja sinun kauttasi minä suren elämäni ensimmäistä menetystä. Sinun kauttasi minä luulin voivani pitää kiinni menetyksen tuomasta surusta aina. Että voisin aina ja ikuisesti olla kohtaamatta tätä tyhjän tilan ja vapauden muodostamaa yhteistä tunnetta. Irrallisuus ja koitos.
Jos ajattelen että menetin sinut, se tuntuu liian lopulliselta, liian syvältä ja kamalalta. Sietämättömältä lähes. Sellaiselta että se tekee minut levottomaksi loppuiäkseni. Että minun tekee mieli alkaa tupakoimaan ja kiduttaa itseäni sillä tavoin hetkittäin lisää, hiljalleen. Tai tupakoimalla tarttua savukkeen verran enemmän kiinni tähän siniseen ajatukseen. (kiitos Jarkko Laine runoudestasi)
Siksi kai pysyn vähemmän itsessäni tällä hetkellä ja tunnen leviäväni enemmän. En tiedä miten sinut sijoittaisin. Miten sijoitan itseni tähän elämään. Minun tulevaisuuteni joka juuri nyt on täysin vailla mitään ajatusta ja minä annan olla niin. Tahdon olevan niin.
Tekee mieli kolaa. Mikä ihana, turha aine.
