Jännittää aivan pirusti. Mikä lie, jossain sen tunnistaa. Oikeastaan on sellainen fiilis kuin pitäisi tavata joku ihan uusi ihminen, tutustua ja opetella. Se on se minä johon törmään. Montako kertaa yhden elämän aikana ihminen syntyy uudelleen?
Mä olen itkenyt lyhyen ajan sisällä enemmän kuin aikoihin. Ja se on ihanaa. Sellaista että sisällä jokin potkii ja lujaa, syntyy jopa. Uutta, vanhasta.
Tää on nyt tällainen välitila vielä pari päivää. Kamat näyttää vuorilta näissä säkeissä. Ja olo on ajoittain kovin yksinäinen. Sillä tavalla että itkulle on riittävästi tilaa, kuten pitää.
Enää en nostalgisoi vanhoja kirjeitä, siirryin aikakausiin.
Mitä jos mä olen tiennyt koko ajan, sen mitä tahdon ja nyt todella toteutan sen. Pohja tuntuu vahvalta, luotettavalta. Aloittaa jotakin omaa. Tuntuu ihan järkyttävän hyvältä myöntää itselleen että tässä olen ja tätä haluan.
Pohdin eilen sitä miltä ajatus omasta tuntuu, mitkä on rahkeet, mitä siihen tarvitaan ja mitä se merkitsee minulle jossain tosi syvällä. Että työ voi olla intohimo mutta väljästi. Kuin sitä kohti olisi kasvanut koko ikänsä tavallaan, tietämättä kuitenkaan. Minun tieni ja millaiseksi sen teen.
Tänään kuohahti vanha viha. Pelkkä tekstiviesti sai ihokarvat pystyyn ja heti teki mieli työntää sinut kauemmas. Huspois minun puhelimesta, päästä, kaapeista. Seinilläkin on toisinaan kuvia niistä silmistä jotka vaan kertakaikkiaan on liian kauniit sammuakseen.
Senkin poismenijä, pelkuri, kuplassa elävä olento. Toivottavasti sadekuuro yllättää etkä ehdi suojaan ennen kuin märkää on kaikkialla ja olo on ärsyttävä ja kurja. Että siitäs saisit.
Tänä aamuna tuli taas ukkosta. Kuuntelin koulun kelloja ja niitä ääniä siellä pihalla. Huusivat toisilleen ja huvitti.
Nostalgia velloo minussa. Päässä tuntuu olevan joku aikamatka menossa ja tästä se vaan syvenee. Levittelin eilen kaikki vanhat paperini lattioille muuton vuoksi ja törmäsin itseeni viisi vuotta sitten. Olinpas pieni. Vanhoja koruja, asettelin niitä paikalleen mutta ei ne enää istuneet. Heitin menemään, vihdoin.
Tosi outoja papereita jäänyt säästöön, vanhoja koulujuttuja joita joskus kuvittelen tarvitsevani. Heitin nekin ja hyvältä tuntui. Muutoissa ehkä parasta on juuri tää luopumisen onni, vaikka siihen liittyykin suru ja alakulo. Ne vaan on niin vahvasti osa tätä muutosta ja tuntuu todella hyvältä ottaa ne. Koska pian muuttuu taas aika ja ajan mukana tunne.
Itkin vanhoja rakkauskirjeitä ja naureskelin kymmenen vuoden takaisille joissa mollattiin kolmekymppisiä.
Rajat on toisinaan vaikea laji ja humalassa ne on helppo kadottaa. Miten sitä nyt suhtautuisi tähän kun huipputyypin tahtoisi pitää elämässään mutta liian lähelle ei mennä. Toivon ettet katoa.
Kaikki on niin muutostilassa että maa jalkojen alla tärisee. Uusi koti pian ja huomaan etten todellakaan vielä ihan ole sisäistänyt tätä. Eipä kai sitä voi ennen kuin avaimet on taskussa ja seinät sisustettu. Kaikki pitäisi nyt purkaa ulos kaapeista ja olen taas vetänyt silkkihanskat käteen, hitto. Valmistaudun tulevaan jo todella ajoissa vaikka kaikki tapahtuu kuitenkin nopeasti sitten kun tapahtuu.
Tyynyt, lakanat uuteen järjestykseen. Luulen että tulee tuntumaan ihan loistavalta nähdä tämä paikka paljaana, sellaisena kuin se oli. Enää se ei tunnu kodilta, vain hetken odotus ennen kuin maisema vaihtuu. Tuntuukohan uusi koti kodilta? Sellaista mä jännitän. Koti&kynttiläihminen.
Parvekkeelta käsin maailma voi avautua ja paljastaa kaiken. Kun keskittyy ja kuuntelee. Paikallaanolo on itseasiassa parasta. Mietin tänään sitä miten pienet jäljet voi johtaa toisiin ja mikä yhteys niillä on. Ihan valtava. Mietin myös sitä miten luopumalla kaikesta saa kaiken. Ja sitä miten paljon paradoksit muokkaa meitä, kun jokainen ihminen itsessään on sellainen.
Mitä tulee kun kaikki paradoksit löytää kolmannen ulottuvuuden, kääntyy ympäri? Siis että jos paradoksi sisältää kaksi totuutta ja vain yhden samanaikaisesti. Niin onko vastaus niiden yhtälö.
Tällaista yhteenlaskun olisi koulussa pitänyt olla.
Mietin toimiiko voodoomeininki. Kokeilin muovailuvahaan ja viiltelin erästä. Aika julmaa. Mutta niin on elämä.
Kävin tekemässä sopimukset tänään ja h-hetki on lähellä. Keskityin valokuvaamaan muistoja talteen ja jokin järkähtämätön nostalgia on parkkeerannut muhun. Mitä että. Luopumista ehkä. Näin untakin muovailuvahasta. Millaiseksi muokkaan tämän. Järkyttävän hyvä olla, aina silloin kun en pelkoile. Mutta pelolle voi aina antaa samalla mitalla. Ei periksi.
Nyt tulee ehkä hankkia pahvilaatikoita, tenttikirjoja ja tehdä muistiinpanoja. Eikä suunnitella kaikkea valmiiksi kun ei ne pidä kuitenkaan ja parempi niin.
Hitto. Missä ajassa mieli tyhjenee kaikesta tästä rojusta.
Nyt olen tainnut kasvaa ulos tästä paikasta, rikkonut seinämät ja raajat pursuaa yli. Hieno tunne ja toisaalta pelottava, tuntuu että jotain todella päättyy ja jotain alkaa. Nousen korkeammalle kaiketi, itseeni.
Vähän sellainen fiilis että toppapuku on käynyt pieneksi ja aika vaihtaa kevyempiin muttei millään tahtoisi kun se puku on kuitenkin niin turvallinen ja tuoksuu hyvälle. Ja samasta syystä sitä vihaa. Melko vauvamaista. Ääh.
Tahdittomana pysyvä aika. Ensimmäinen kerta lähes vuoteen kun vihdoin taas uskaltauduin uimahalliin. Uskomatonta miten hyvältä tuntui, kaunista.
Uskaltamattomuus johtui edelliskerralta jääneestä törkeästä korvatulehduksesta, jonka parantamiseen meni ainakin kaksi kuukautta ja useita lääkärikeikkoja.. Mutta jokin niissä viivoissa ja laineissa, mitä ei voi ikinä pukea sanoiksi. Siitä kun upottaa ja keho lipuu sillä tavalla unenomaisesti. Ilman kiirettä mutta varmasti.
Tuntuu että voima on palaamassa. Se mitä olen minä on taas minussa ja kasvaa. Kannan nämä raskaudet ja huomaan että mitään en anna muualle.