avaruuspäiväkirja

Vappu oi vappu. Mitä tuot. Valon näemmä muun mukana.

Hyvää seuraa, ruokaa, musiikkia, krpapulan.

Elämä alkakoon. Hyvää valon päivää yall!

Tänä aamuna päätä tuntui ympäröivän kypärä. Kuulin joskus että ennen armeijaa alokkailta kysytään "kiristääkö vanne päätäsi" tai jotain. Mulla kiristää. Tunnetta ei oikeastaan helpota tietoisuus siitä mistä kireys johtuu.

Olen jäänyt hetkellisesti jumiin itseni kanssa ja niin se nyt vaan on. Tukala tunne ja vituttaa mutta minkäs teet. Joskus paikallaan oleminen, ei niinkään joskus, on vaikeinta maailmassa. Vaikeampaa kuin pakeneminen. Omalta itseltäni.

Hassu ajatus. Paeta itseään ja minne sitä pääsisi? Hukkateille. Mitä ovat hukkatiet elämässä? Verrattuna ei-hukkateihin. Voiko aika kulua hukkaan? Aika kuluu kuitenkin, niin mikä osa siitä on hukka-aikaa. Sekö kun ei tuota mitään. Ihminen tuottaa elämässä lopulta melko vähän. Mitään kovin mullistavaa siis. Joten suurin osa ihmistuotteista on siis hukkatuotetta jos sen niin ajattelee.

Vaikka se kun minä katson musiikkivideoita. Joku on tehnyt niiden eteen työtä, ei siis hukannut aikaa. Mutta kun minä katson videoita, hukkaanko aikaa ja kenen aikaa? Omaani? En ainakaan niiden jotka hyötyvät katselustani. Miten ne hyötyvät? Tuottamalla katsojalukuja, myymällä musiikkia, tekemällä rahaa.

Mistä päästään ytimeen. Raha. Raha vs. aika.

Epätasapaino. Edelleen. Sallin ja en salli. Uskon ja en.

Väsyttää. Ja jossain pyörii itku.

Pelkään etten saa töitä. Että syrjäydyn. En löydä tasoisiani kavereita ja nykyiset ystävät unohtuu. Että jämähdän paikoilleni, elämä valuu käsistä. Joudun velkakierteeseen ja mun pyörä pöllitään. Koti menee alta ja pitää muutta äidin luo sen kellariin. Musta tulee puhumaton ja umpinainen hylkiö joka osaa vaan haaveilla paremmasta. Kaivan nenää ja katson MTV:tä kaiket illat.

Mutta en usko siihen edes itse. Oliskohan se helpompaa? Miksi sen pitäisi olla helppoa. Ei kuulosta kovin helpolta tai kevyeltä ajatella noin.

Toinen versio.

Löydän aikanaan sellaista työtä jossa pääsen toteuttamaan kykyjäni. Ryhdyn opiskelemaan kirjallisuutta ja kirjoitan kirjan. Korjaan, kirjoja. Rakastun ja asetun. Teen musiikkia ja maalaan. Ah mikä loistava tulevaisuus.

Niin. Juuri tätä pelkään. Että menen lukkoon itseeni enkä pääse liikkeelle. Kun kaikki mahdollisuudet vyöryy päälle.

Jaa. Ensimmäisenä. Mitä mun pitäisi. Näin unia virastosta enkä pitänyt siellä olemisesta. Unessa oli paljon ristiriitoja, en muista. Ja paikallaan olo. Näin myös unta vuosikymmenen takaisesta pääsykoetuloskirjeestä. Tällä kertaa olin hyväksytty. Juuri sinne. Tekemään juuri sitä mitä silloin himoitsin. Kirjallisuutta.

Ja mitä ihmettä mä nyt teen?

Nautin elämästä ja menen eteenpäin. Easy as that.

Kuinka kertoa siitä. Kaikki on sisällä enkä minä löydä sanoja vaikka tiedän niiden olevan, tunnen ne. Ne ovat pallona vyötärön kohdalla. Valtavana ilmattomana kohtuna. Ilma on loppu ja ne tahtovat tulla mutta minä en osaa. Antaa niille sellaista hahmoa jonka ne ansaitsevat.

Tällaisina hetkinä totean että olen tehnyt elämän helpoksi itselleni. Kaikki tieto liikkuu kätteni ulottuvilla. Tarvitsee vain painaa nappeja.

Ja suutun jos kaikki ei ole näin helppoa. Ah miten virkistävä ajatus siirtyä koneelta ulkoilmaan. Jääköön ajatukseksi. Koneelta siirryn scifiin, musiikkivideoihin, sosiaalityöhön.

Herää kysymys. Missä todellisuudessa elän mieluiten?
Herää jatkokysymys. Mikä todellisuus on tosi?

Levottomuus jatkuu. Tänä aamuna olen ollut väsynyt, päästänyt irti edellisistä viikoista. Minulla on nälkä enkä tiedä millä täyttää itseni. Mikään ruoka ei maistu, ei riitä. Lähinnä voisin oksentaa tätä kipua ennen luopumista. Ennen kuin uusi saapuu.

Parvekkeen oven saa taas auki. Otin ilmastointiteipit pois. Sieltä veti pakkasilla niin tajuttomasti että se piti teipata umpeen. Kevät on täällä joten luovuin teipeistä. Nyt se ei meinaa pysyä kiinni ilman teippejä.

Väsyttää. Yli kahden kuukauden ajanjakso on päättynyt. Synnytys on siltä osin ohi. Ensimmäinen vaihe sitä. Lapsivesi?

Siivosin kodin ja ajattelin paljon sinua. Yhtäkkiä tulit näkyvämmäksi enkä minä aio estellä. Tätä tunnetta en muistanut olevan. Näin helppoa ja maailman yksinkertaisinta. Sitä parasta. Mietin mietitkö samaa.

----------------------

Miksi me tahdomme merkitä reviirimme, vetää rajoja ja leikkiä yhtä suurta perhettä, suomalaisuutta tällä erää. Ja vaikka me emme olisi suomalaisia, me olisimme Kongolaisia. Tai Turkkilaisia. Kivittäisimme herkästi feminiinisyyttä. Aivan niin, pitäisimme toisiamme sukupuolisesti eri tavoin eriarvoisina kuin suomalaisina pidämme.

Eikö tämä herätä epäilystä? Ajatus kuulumisesta toisen leirin sisäpuolelle ja ajatus toisen leirin sääntöjen kammottavuudesta tai paremmuudesta. Minussa se herättää suurta epäilystä. Epäilen itseäni ja epäilen muita. Ennen kaikkea epäilen niitä jotka eivät epäile.

Pelkään sitä että ajatukseni tulevat näkyviksi tässä maailmassa. Ajatusten voima on suurin olemassa oleva voima, vaikka me muuta kuvittelisimme ja minä pelkään omaa voimaani.

Kaikki esineet, muoti, elämäntyyli. Joku on joskus ajatellut niitä ja siirtänyt ne eteenpäin. Ymmärrämmekö me sitä? Mistä suklaanhimo johtuu, miten alkoholi tekee meidät vähemmän itsekriittisiksi, miksi auto on minulle egon jatke, miksi jokin vaate näyttää paremmalta kuin toinen.

Emme me ymmärrä. Ja hyvä niin. Sillä jos ymmärtäisimme, jos todella valitsisimme sen tien, me tuhoaisimme toisemme. Sitä samaa mitä teemme nytkin, mutta nopeammassa tahdissa ja sensuroimatta. Kaikki pintapuolinen siistiminen poistettaisiin ja jäisi vain paljaita kehoja, kuoria ajoneuvoista, rangat, renkaat ilman pyöriä. Kaikesta siitä tahdottaisiin yhtäkkiä eroon, valtavalla vauhdilla ja kaikilla olisi kiire olla ilman mitään, tekemättä mitään, olla paljaita, elää hetkessä, nähdä syvemmälle.

olin viime yönä matkalla synnytykseen. Maha pullolla. Ihan rauhallisena pysyin, äiti oli mukana ja sekin oli hyvä asia.

Kohta syntyy!! Painetta on mutta kyllä sen kestää.