Sunnuntaibloggaus - ja maanantai

Pikkujouluaika.
Turun himpulapimpulabaarin Suxesin pikkujoulut olivat toisen jo alkuillasta kosteaksi käyneen
happeningin perään viime keskiviikkona.
Cruiser oli esillä.
Sirkka-täti juonsi cruiser-kisaa, jossa lavalle osallistettiin pariskuntia kisaamaan pikkutuhmasti,
ja palkintoina oli...
ilmaisia cruiser-etujäsenyyksiä.

Eh?

No, oli tuo ainakin huvittavaa.

- - -

Itsenäisyyspäiviä.
Sosiaalisista syistä puoliväkisin katsoin ne.
Siellä oli jopa tuttuja, jopa pari - mikä kertoo kai enemmän iästäni
kuin mahdollisesta eli ei "eliittiin" kuulumisesta...

- - -

Eilen näin tämän Ian Curtisin elämästä ja kuolemasta kertovan uuden elokuvan
Closer.

Se alkoi kysymyksellä olemassaolosta...
...ja päättyi krematorion savuun.

Jep, viihdyin.

Kiellän itseltäni tästä kohtaa Joy Division-sitaatin.
Olkaa hyvä.
Jotka tuntevat, heillä on varmasti omansa jo itsellään.

- - -

Ja tänään vielä
Ei kerta homoo tee -ensi-ilta.
Vähemmän syviä pohdintoja, enemmän hupailua.
Myötäjännitän lavalle menevien ystävien puolesta.
Samalla olen varma että ovat valmistaneet hyvää jälkeä.
Kolmen tunnin kuluttua tuo alkaa, ja sitten
rentoudutaan vielä hieman ennen arkea.

- - -

Voidaan hyvin, -R

- - -

Seuraavana aamu... siis päivänä:

Ei kerta homoo tee oli HIANO.
Varatkaa lippuja ja järjestäkää himpulabussikuljetuksia Kiuruvedeltä Kaskisiin -!

Mutta... mitä tarkoittaakaan "rentoudutaan vielä hieman ennen arkea" -??
Nyt on maanantai ja jallusta ja salmiakkikossusta sekoitetut shotit,
useat,
jyskyttävät päässä.

Pitäisi olla osallistumassa work-related happeningiin ystävän uuden kirjan johdosta,
kahvia ja kakkua,
mutta piti peruuttaa.
Liian huono olo, ei voi mitään.

Yksikin opettajapariskunta (...) lähti fiksusti kotiin esityksen jälkeen ja heillä molemmilla
lienee työpäivä jo jotakuinkin takanapäin.
Yksi rokkihomo taas... juhli valomerkkiin saakka, eikä kuivin suin.
Nyt on, kuiva suu. Yök.

- - -

Ja se Closer.
Leffa käsitteli henkilökohtaisesti läheisiä aiheita...
...joita en tässä sen kummemmin käy julkisesti itkemään.
Avainsanoiksi riittäköön leffan aivan alku:
laiha poika itsekseen, maailmantuska,
yksinäinen Bowien kuuntelu -
ja se eksistentiaalinen ahdistus.
Aihe tuli iholle heti alusta saakka.
Köh.

Elokuva elokuvana ei sinänsä ollut ollenkaan niin
"viipyilevä"
kuin olin arvioista lukenut, ja hyvä niin.

- - -