Ei huvita

Mun täytyy tunnustaa, etten ole erityisen huumorintajuinen. Mä hymyilen ja nauran kyllä aika paljon, sillä vakavamietteisyydestäni huolimatta oon ihan valoisa ihminen. Hymyjen ja naurujen syyt vain harvoin ovat huvittuneisuudessa, ne ovat ilossa tai yhteyden tunteessa.

En edes muista, milloin olisin ollut jostakin huvittunut.

Tykkään nauraa ihmisten kanssa, mutta en ihmisille. Vahingoniloa en löydä itsestäni ollenkaan, siihen olen aivan liian empaattinen. Tv:n ja elokuvien huumorista yllättävän iso osa perustuu siihen, että jotakuta sattuu, joku nolataan tai jollekin nauretaan. Se saa mut poikkeuksetta tuntemaan surua, enkä ymmärrä miksi kukaan voi nauraa.

Kyllä mä tiedän, ettei nauru ole ilkeyden merkki, mutta sille se silti musta aina tuntuu.

Mua naurattaa iloiset asiat. Pienet, arkiset tilanteet, joissa on jotain hellyyttävää. Eikä paljon mikään muu sitten nauratakaan.

Vakavamietteinen. Niin se vain on.

Ministereitä koskevat tekstiviestikohut ovat musta niin käsittämätön asia, että siitä on ihan pakko purkautua blogiin. Muuten sanon rumasti seuraavalle ihmiselle, joka kauhistelee viestejä. Ja kaikille, jotka ovat niitä käyneet lukemassa ja sitä kautta kannattamassa niiden julkaisua. Se on yksiselitteisesti väärin. Todella väärin.

Eduskunnassa istuu ihan oikeista rikoksista tuomittuja ihmisiä ja joku jaksaa kauhistella jonkun miehen viestejä omalle tyttöystävälleen? Eikö ihmisellä saa olla normaalia elämää, jos hänen työhönsä liittyy julkisuutta? Saako Hollywood-näyttelijä käydä vessassa? Saako elää normaalisti jos on hyvä laulamaan? Onko mahdollista olla kiinnostunut politiikasta ja silti tahtoa aikuisen ihmisen seksielämä?

Kenelläkään ei ole oikeutta kommentoida sellaisia yksityisiä asioita, joihin ei ole heidän mielipidettään kysytty. Ette te niitä ihmisiä omista, vaikka tietäisittekin niistä jotain mitä ei pitäisi. Ensin tirkistellään ja työnnetään oma nenä toisen yksityisiin asioihin, ja sitten kauhistellaan sitä mitä on nähty. Se on pahinta mahdollista tekopyhyyttä.

Tekstiviestien kauhistelemisen sijaan yhden jos toisenkin pitäisi olla peilin edessä istumassa ja miettimässä, että millainen ihminen minä oikein olen, kun olen ottanut oikeudekseni katsella jotain näin yksityistä. Mitä henkilökohtaisempaan on tunkeuduttu, sen suurempi pitäisi häpeän olla.

En ymmärrä!

Tästä on ollut niin paljon joka paikassa, että pidemmälle en pystynyt purkausta pidättämään. Tässä se nyt tuli.

Helpotti.