Tuo järkyttävä ja mielessä helposti visualisoituva lause on Marguerite Duras’n romaanista Rakastaja (esipuhe Anne Fried, huom. Rokkihomo). Tämä, niin kuin moni muukin lukemani kirja, päätyi käteeni sattumalta. Olin tulossa töistä ja päätin pistäytyä keskustan Sokoksella, missä näkyi olevan jonkinlainen kirja-ale tänä kirja-alennusmyyntien vuodenaikana. Siitä tarttui kirja mukaani muutamalla kolikolla. En ole Duras’n teoksia aikaisemmin lukenut, mutta nyt ehkä tulee luettua muitakin. Muutamia muita hienoja lauseita romaanista:
”Minä palaan Helene Lagonellen luo. Hän makaa penkillä ja itkee sillä hän luulee minun lähtevän asuntolasta. Istuudun penkille. Vartalollaan ruumistani koskettavan Helene Lagonellen kauneus voivuttaa minut.”
”Minä haluaisin syödä Helene Lagonellen rinnat kuten mies syö rinnat minulta kiinalaiskaupungin huoneessa johon minä kiiruhdan joka ilta syventääkseni tietoisuuttani Jumalasta.”
”Hänen kuollessaan on kovin synkkä päivä. Kevät, huhtikuu luullakseni.”
”Hänellä on kyky olla verrattoman tarkkaavainen kuten aina ihmiset jotka eivät kuuntele.”
***
Aika kuluu niin vinhaan, että city-viikonlopun jälkeen ehti olla jo tavallinen remonttiviikonloppukin. Mutta palaan siihen edelliseen. Mun rankka bileputki siis alkoi torstaina, kun J istui luonani punaviinipullon verran. Perjantaina vuorossa oli karonkka, joka oli hauska ja tyylikäs, kuten lääkärinrouvan juhlista voi odottaakin. No, puheita oli liikaa ja ne olivat liian pitkiä, kuten tavallisesti. Huippuhetki oli Ylioppilaskunnan laulajien kvartetin esittämä laulusikermä väittelijälle. Mutta voi ei, se tapahtui taas:
tanssilattia
Charlie Brown
sinihampaiset naiset…
Lauantaina sitten lähdin ulos J:n kanssa niin kuin olimme sopineet. Tuttuja ei juuri näkynyt, mikä on ihan normaalia, mutta J:n ja hänen muutamien tuttaviensa kanssa jutteleminen riitti hyvin illan ratoksi. Piipahdin jopa tanssilattialla, mikä on aika harvinaista. Illan aikana paljastin J:lle häpeällisen asian, jota en luullut kertovani ikinä kenellekään edes humalassa, eli että liikutun syvästi Kari Tapion Myrskyn jälkeen -kappaleesta. Älkää kertoko eteenpäin…
Sunnuntaina M tuli kaupunkiin ja kävimme purkamassa näyttelytyöt. Illalla kutsui dtm:n euroviisushow, jonne olimme sopineet tapaamisen ystävien kanssa. Shown tuoksinassa Jarkko Valtee imarteli pöytäseuruettamme nimittämällä meitä ”poikabändiksi”. (Tai en tiedä imarteliko se muita kuin minua.). Halvan juotavan voitelemina viivyimme yli puolenyön, seuraan liittyi vanhoja tuttuja, joita en ollut nähnyt vuosiin. Hauskaa siis. Toivuin tästä bileputkesta koko viime viikon. No, näitä on ehkä kerran kymmenessä vuodessa.
3 kommenttia
Rokkihomo
20.2.2008 00:01
Kyllähän mulla tuo kirja ja ilmeisesti tuo painos on... Aivan ikimuistoinen on kohta vietnamilaisen rakastajan muistelusta, miehestä joka itki rakastellessaan...
(Tuo dtm:n euroviisuflow taitaa kasvaa oikein jutuksi siellä. No eipä soi Charlie Brown. Kai.)
stellagrrrl
20.2.2008 01:42
1. olen myös duras-fani. kohta on ikimuistoinen, i agree.
2. heh, muistan seurueenne ja imartelun! tuona iltana me tosin vältimme halvan juoman houkutukset... viime sunnuntaina liha olikin heikompi. hihii.
Kalvinter
21.2.2008 11:46
Ei mutta JP, kyllä minä ottaisin tuon imartelun ihan kohteliaisuutena. Pöytäseurueenne lienee ollut kokonaisuudessaan laadukas ;-) Täytynee lainata tuota Durasin kirjaa sinulta, kun se näin kovin saa kehuja. Täytyy sanoa, että hyviä rakkausromaaneja ei ole helppo löytää. Joten vinkkejä otetaan muutoinkin vastaan. On mukavaa, että maltat joskus jäädä viettämään bileviikonloppuja niin tämä vanha lahnakin jaksaa innostua ja lähteä mukaan. JP - lupaan, että en hiisku Kari Tapiosta kenellekään. Nuo sinihampaiset naiset on jo käsite - eeeiiii mutta tuolta saapuu....