Ihmisten ilo ja surumielisyys

Äiti soitti tuossa äsken helpottavia uutisia: mummolla ei olekaan syöpää, jota lääkäri oli joidenkin oireiden perusteella ilmeisesti epäillyt. Ainoa elossa olevan isovanhempani, 85-vuotias Julia-mummo, asuu vielä omassa talossaan syrjäisessä paikassa. Hän on ikäisekseen varsin hyvässä kunnossa ja teräväpäinen, ja toivottavasti saa elää vielä pitkään. Mummola on luonnonkauniissa paikassa ison järven niemessä, korkean mäen päällä. Pihalta avautuu peltoaukean yli näköala järvelle niemen molemmin puolin. Pohjoispuolen rannassa on savusauna, joka tosin ei ole kovin vanha, sillä vanha paloi maan tasalle kymmenisen vuotta sitten, niin kuin savusaunoille tapaa käydä. Etelänpuoleisella rannalla uimme me lastenlapset harvoin, mutta joskus kuitenkin, sillä matalan rannan vuoksi vesi oli lämpimämpää kuin saunarannassa. Etelän puolella oli talvisin papan tekemä riu’un päässä pyörivä jääkelkka eli hoijakka, mikä sen virallinen nimi lieneekään.
Mummolan ympäristön kukkaniityt ja vadelmapensaikot, pihlajat ja korkeat juhannusruusut kuuluivat lapsuuden kesiin. Peräpohjalaiselle niitylle tyypillisesti kullero hallitsi alkukesän kukkaloistoa. Kullero on paikoin Etelä-Suomessa harvinainen tai puuttuu kokonaan; olinkin hyvin ilahtunut kun löysin sitä Villan pieneltä niityltä. Sune ja Stina Jonsson Yrttikirjassaan kirjoittavat kullerosta tunnelmallisesti: ”… Ja alkukesän yön sinertävän höyryn sisältä kullerot loistavat kirkkaan keltaisina kuin ihmisten ilo, läpitunkevina kuin heidän surumielisyytensä.”
Mummo siis vielä emännöi taloaan ja kesäiset savusaunaillat mummolassa ovat ennallaan. Surullista ajatella, että jonain päivänä sekin aika on ohi. Rakennammeko aikuisina elämäämme uusia perinteitä ja hankimme uusia mummolan saunakammareita, jotta selviämme siitä, että väistämättä menetämme entisiä?

Eilen tapasin toisessa kaupungissa asuvaa tuttavaani, jonka olen nähnyt viimeksi 4-5 vuotta sitten. Oli mukavaa ja helppoa jutustella useita tunteja. Minusta hän tuntui aivan tutulta ihmiseltä, vaikka en oikeasti tunne häntä ollenkaan. Mietin, olinko liian tunkeileva; nojauduin koko ajan pöytää kohti ja hän poispäin... Minulle jäi hiukan epäselväksi, mikä tapaamisen merkitys hänelle oli. Minulle se oli tärkeä ja mielenkiintoinen tapaaminen, minkä kerroin vuolaasti, ehkä liian vuolaasti…