avaruuspäiväkirja

niin eli miten mä nyt ajattelen tän. Mä haluaisin sun tukea juuri nyt mutta musta tuntuu että sä tarvitset sitä itse mutta mä en voi sulle sitä antaa, en sellaista jota luulen sun tarvitsevan. mä haluaisin sut perheenjäsenenä lähelle, jakamaan tätä, mutta sä pakenet enkä osaa kysyä asioita suoraan etkä sinä sanoa niitä. eli me ollaan, tai minä olen vähän hassussa tilanteessa.

mulla olisi oikeus suhun koska se on jokaisen lapsen oikeus, omistaa vanhemmat, tai tukevat aikuiset mutta en tiedä tulenko koskaan saamaan sinua ihan sillä tavalla kuin mun kuuluisi. Että voisin ottaa tukea sinun hyvästä olosta. Kun ei sitä ainakaan tällä hetkellä taida sinulla olla. Mutta se on sinun elämäsi ja valintasi enkä minä ole siihen vaikuttanut.

mutta että mä olen nyt vasta noussut vaatimaan oikeuksiani. tai nyt jo. tai ihan vaan nyt. niin se on jo sitä elämää.

Eniten mietin tänään perhettäni ja sitä miten kaukana me tunnutaan olevan toisistamme tällä hetkellä. Se etäisyys on myös lähinnä mun pään sisäistä, sillä järjestelen ajatusmallejani uusiksi. Jotta voisin saada perheeni taas lähelle niistä on mentävä kauas. Ja kaukana ne onkin tällä hetkellä, fyysisestikin.

Erillään, yhdessä. Yllättävän vaikea yhtälö kun sitä alkaa opettelemaan. Mutta palkitseva, uskon. Muu tapa olla on jo koettu eikä toiminut mun kohdalla. Joten kasvun paikka. Hassua miten kiitollisuus siitä että tietää liikkuvansa kohti kevyempää olemista sekoittuu suruun siitä että kaikki vanha jää taakse. Ne on kaksi tosi voimakasta tunnetta ja hetken ne kulkee vierekkäin. Tai mistä sen tietää, vaikka ne olisi lopullisesti lyöttäytyneet kumppaneiksi. Välillä ne käy matkoilla ja palaa sitten toistensa luo. Suru ja keveys. Aika loistava pari, vastakohdathan täydentää toisiaan.

Huomaan että mua alkaa joskus pyörryttämään kun mietin näitä juttuja. Kuin kävelisi vähän vinossa. Toinen jalka alempana kuin toinen. Minne tie katoaa, miksi se mutkittelee vaikka väylä on suora.

Taide on leikkiä, sen tulos on odottamaton, joten se luo sattumanvaraisuutta, mutta paradoksaalisesti se myös jäsentää kaoottisuutta luomalla uusia mielleyhtymiä leikkijöiden kesken. Pelaaminen ja leikki. Molemmat tavallaan leikkiä mutta jälkimmäinen ilman säännönmukaisuutta. Onko pelaamisesta kuitenkin leikki useimmiten kaukana? Onhan sekin osittain sattumanvaraista. Mutta säännöt on aina, oma maailma ja merkitykset. Ei salli irtiottoa, sääntöjen muuttamista yhtäkkiä täysin erilaisiksi.

Taide järjestää omaa arvomaailmaa, menneisyyttä, nykyisyyttä ja yhteiskunnallista kontekstia.

Taidetta ei voi arvottaa, mutta mikä tekee siitä joko arvokasta tai arvotonta? Millä tavoin tunteita, symboleita, käsityksiä ja niiden yhteistä vuoropuhelua voidaan hinnallisesti arvioida? Esteettisyys, visuaalisuus,muodon kokeminen kauniina ovat katsojan määrittämiä asioita, sitä joko pitää jostakin tai sitten ei.

Minun isä.

Minun isä on sellainen että se on aina pysynyt vähän kaukana mun elämästä. Etäinen mutta koskaan ei kovin kaukana. Lähellä jos tarvitsee. Ei ole oikein osannut kysyä että mitä minulle kuuluu, miltä tuntuu. Tunne nimenomaan. Ei liiemmin tunteita. Puhetta urheilusta, harrastuksista, koulusta, työstä, autolla ajamisesta. Tunteet on läsnä aina mutta ei me isän kanssa niistä puhuta. Vielä. Me opetellaan vasta.

Tänä viikonloppuna isä on ollut lähempänä parin päivän aikana kuin moneen vuoteen. Tehtiin yhdessä asioita. Minä pyysin ja sitten se pyysi. Mä olen kaivannut sitä tosi paljon, enemmän kuin uskoin. Ehkä se ei ole tiennyt sitä, ehkä en itsekään. Ei ole koskaan myöhäistä ottaa läheiset haltuun. Varsinkin kun oma elämä on tullut ensin otettua.

Vähän se tuntui kyllä oudolta. En oikein tiennyt miten olla kun silmät on avautuneet enemmän, kun on poiskasvanut lapsen roolista. Molemmat ehkä tuntee sen, että jotenkin tässä pitäisi nyt suhtautua kuin aikuiset toisiimme mutta jäänteitä, jännitteitä ja muistoja on niin paljon. Opittuja asenteita. Niitä jotka opin ja jotka nyt näyttävät molempien päällä täysin vanhentuneilta eikä ne toimi. Jostain ne silti väliin työntyy. Ja suututtaa. Kunnes mennään eteenpäin ja puhutaan muuta.

Edetä. Se biisi jota kuuntelin pari viikkoa ja jonka tahtiin vollasin lähes taukoamatta kuulostaa nyt enää haikealta. Ei surulta enää. Itkua tuli niin paljon että uskoin meren siirtyneen mun sisälle ja läikkyvän. Niin se ehkä olikin. Nyt on kuiva kausi, tyynempi.

Asetin tavoitteen ja nyt vaan teen tietä sen eteen. Minun matka.

Näin sellaista kaaosteoriaunta, joka juonsi juurensa eilisestä välikohtauksesta ratikassa. Olin unohtanut ladata lippua ja tarkastajat pääsi yllättämään. Ensin olin järkyttävän pois tolaltani, itkin lähes ja teki mieli tunkea se lasku ties minne koska en ollut sitä ansainnut, oli mulla arvoakin mutten sitäkään ehtinyt maksamaan. Kahdeksankymppiä!!

Se on suuri summa opiskelijalle, omaisuus.

Nyt olen jo sulatellut asiaa hetken. Mietin sitä kuinka vähän ihminen hallitsee elämää lopulta, vaikka niin haluan ainakin minä ajatella, luonnollisesti. Kuinka vähän pystyy havainnoimaan ympärilleen ja itseensä samanaikaisesti, säilyttämään tiedot joita tarvitsisi jotta todellisuus pysyisi näkösällä.

Niin se uni oli sellainen että oltiin kavereiden kanssa lähdössä autolla liikkeelle kun yhtäkkiä edessä olikin jyrkänne ja auto suistui sinne. Muistan siitä unesta sen tunteen että nyt katosi maa alta ja tässä mennään, kaikki samassa soossissa eikä muuta voida. Että katsotaan kuka selviää hengissä jos kukaan.

Ensinnäkin se yhteisyyden tunne. Että kukaan ei ole toista paremmassa asemassa mitä tulee elämän sattumanvaraisuuteen ja tavallaan mielivaltaisuuteen. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, me ollaan toisillemme armo ja pelastus mutta samalla tavoin myös toistemme tuho.

Sitten tunne siitä että tippuu tukevasti ilmaan. Vaikka alla odottaa odottamaton, on turvassa. Turvassa siinä tunteessa että tätä ei nyt voi, näin piti käydä. Irti maasta ja yhdessä, kiinni kuitenkin.

Ja laskeutuminen. Yhtäkkiä maa oli takaisin siinä ja kaikki selvityivät ja se oli pelastus lopulta ja yhteinen kokemus.

SIlmät on tavallaan ihan muurissa. Muurautuneilta ne tuntuu. Vanhemmiten silmien alle kehkeytyy helpommin silmäpussit. Se on ihan luonnollista mutta vähän ärsyttävää. Olis kiva olla pirtsakampi tänään. Mut ei jaksa.

Mä mietin aamulla mennyttä kesää. Ja sitä että miten tää vuodenaika ilmentää täydellisesti mun henkistä tilaani tällä hetkellä. Luopua ja aloittaa siitä kohdasta eri tavoin. Eri värein. Laiskottelen todella ja niin olin vähän meinannutkin. Pitää ottaa lomaa silloin kun sitä saa irti. Siskon luokse voisi periaatteessa lähteä mutta se olis tosi iso henkinen puristus. On mulla sitä iso ikävä, meri välissä aina ja kaikki. Kerran näin unta että tavattiin keskellä merta perheen kesken. Delfiinitkin oli siellä ja meillä oli kivaa yhessä. Voishan sitä periaatteessa keskellä mertakin tavata.

No nyt mä aloitan hommat. Joopajoo.

Tänään en jaksaisi tuottaa mitään. Ihmettelin kävellessä ambulanssia jolla oli valot päällä ja sitä kuinka se ilman hälytysääniä soljui autojonojen välistä. Vauhdilla mutta ilman kiirettä. Hälytysajo. Mikä ambulanssityöntekijöitä houkuttaa siinä työssä? Mikä on niiden motiivi. Joku vietti täytyy olla siihen että on pelastajana keskellä kaikkea, syöksyy sinne missä hätä on. Mikä hätä niillä itsellään on, on ollut.

Tätä miettiessäni huomasin että omaan melko suuren määrän analyyttistä intohimoa. Ja hoivavietin. No sen olen tiennyt jo pidemmän aikaa.

Mutta mikä myös osui silmään oli järkyttävän hieno väriloisto ympärillä. Puskat on syttyneet tuleen herranjestas. Niillä on selvästi läksiäiset meneillään, ne osoittaa toisilleen ja itselleen kiitosta kuluneesta vuodesta, kääriytyy parhaimpiinsa ennen kuin poistuvat lopullisesti kuvioista. Mustia täpliä keskellä oranssinkeltaista lehteä. Miten se voi olla niin kekseliäs, tuo luonto, että sekoittaa vähän kaikkea ja antaa palaa vaan. Ottakaa oppia se sanoo. Tarvitsee vain katsoa ympärille, siihen mitä tapahtuu. Ja siinä se on. Tarvitsee vain katsoa.

Ja voisiko noihin Tilanaamoihin lisätä KYRPIINTYNEEN pliis.

Vittu. Muahan ottaa päähän aivan sairaasti. Missä hitossa muka voi nyrkkeillä silloin kun haluaisi tai riehua pitkin seiniä muualla kuin himassa. Missä kaikki ylimääräiset turhautuneet päähänottotunteet. Voi yhteiskunta minkä teet kun estät pientä ihmistä ilmaisemasta negatiivisia tunteitaan juuri siihen kellonaikaan kuin haluaisi ja juuri siinä kädunkulmassa mikä ensimmäisenä tulee vastaan. Yhteisötaidettako tässä täytyy alkaa toteuttamaan perhana.