Näin sellaista kaaosteoriaunta, joka juonsi juurensa eilisestä välikohtauksesta ratikassa. Olin unohtanut ladata lippua ja tarkastajat pääsi yllättämään. Ensin olin järkyttävän pois tolaltani, itkin lähes ja teki mieli tunkea se lasku ties minne koska en ollut sitä ansainnut, oli mulla arvoakin mutten sitäkään ehtinyt maksamaan. Kahdeksankymppiä!!

Se on suuri summa opiskelijalle, omaisuus.

Nyt olen jo sulatellut asiaa hetken. Mietin sitä kuinka vähän ihminen hallitsee elämää lopulta, vaikka niin haluan ainakin minä ajatella, luonnollisesti. Kuinka vähän pystyy havainnoimaan ympärilleen ja itseensä samanaikaisesti, säilyttämään tiedot joita tarvitsisi jotta todellisuus pysyisi näkösällä.

Niin se uni oli sellainen että oltiin kavereiden kanssa lähdössä autolla liikkeelle kun yhtäkkiä edessä olikin jyrkänne ja auto suistui sinne. Muistan siitä unesta sen tunteen että nyt katosi maa alta ja tässä mennään, kaikki samassa soossissa eikä muuta voida. Että katsotaan kuka selviää hengissä jos kukaan.

Ensinnäkin se yhteisyyden tunne. Että kukaan ei ole toista paremmassa asemassa mitä tulee elämän sattumanvaraisuuteen ja tavallaan mielivaltaisuuteen. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, me ollaan toisillemme armo ja pelastus mutta samalla tavoin myös toistemme tuho.

Sitten tunne siitä että tippuu tukevasti ilmaan. Vaikka alla odottaa odottamaton, on turvassa. Turvassa siinä tunteessa että tätä ei nyt voi, näin piti käydä. Irti maasta ja yhdessä, kiinni kuitenkin.

Ja laskeutuminen. Yhtäkkiä maa oli takaisin siinä ja kaikki selvityivät ja se oli pelastus lopulta ja yhteinen kokemus.