Eniten mietin tänään perhettäni ja sitä miten kaukana me tunnutaan olevan toisistamme tällä hetkellä. Se etäisyys on myös lähinnä mun pään sisäistä, sillä järjestelen ajatusmallejani uusiksi. Jotta voisin saada perheeni taas lähelle niistä on mentävä kauas. Ja kaukana ne onkin tällä hetkellä, fyysisestikin.

Erillään, yhdessä. Yllättävän vaikea yhtälö kun sitä alkaa opettelemaan. Mutta palkitseva, uskon. Muu tapa olla on jo koettu eikä toiminut mun kohdalla. Joten kasvun paikka. Hassua miten kiitollisuus siitä että tietää liikkuvansa kohti kevyempää olemista sekoittuu suruun siitä että kaikki vanha jää taakse. Ne on kaksi tosi voimakasta tunnetta ja hetken ne kulkee vierekkäin. Tai mistä sen tietää, vaikka ne olisi lopullisesti lyöttäytyneet kumppaneiksi. Välillä ne käy matkoilla ja palaa sitten toistensa luo. Suru ja keveys. Aika loistava pari, vastakohdathan täydentää toisiaan.