avaruuspäiväkirja

Vielä vähän lisää mun yliminästä. Huomaan että sosiaaliset tilanteet on mulle usein vaikeita koska olen ankara itseäni kohtaan, on vaikea hyväksyä ehkä negatiivisia tunteita ja tai en pysy perässä niin itken. Salaa siis. Voi minua. Kun sellaiset ajattelijat kuten minä, jotka ajattelevat pitkään ja perusteellisesti tiettyjä, ehkä muiden mielestä epäolennaisia asioita, putoavat usein tahdista jos se nopeampi.

Mutta mikä ihaninta: mä olen huomannut sen ja yritän olla lempeämpi itselleni, eri tavoin. On oltava lempeä itseään kohtaan kun on sinkku ja vähän pois radaltaan. :/ Lisäksi mun yllättävät ajatuskäänteet huvittaa mua aika usein, eli pystyn jo vähän nauramaan itselleni.

Kävin tänään Luukissa katsomassa luontoa. Matka oli pidempi yhteensä kuin siellä viettämäni aika, mutta sen väärtti. Vähän kuin olisi ottanut henkistä rakoa tähän kaupunkimaisemaan. Ja vaikutus on huomattava. Parin kuukauden betonilähiössä asumisen jälkeen arvostan ihan eri tavalla sitä että kodin lähellä on luonto ja meri. Musta tuntuu että jokin mussa surkastuu jos en pääse merelle tai metsään vähintään pari kertaa viikossa. Ehkä se aisti joka on herkkänä kaikelle mitä tapahtuu eri elementeissä, sillä ne kaikki elementit on minussa mutta vaativat kaltaisiaan. Hmm. Mielenkiintoinen ajatus.

En uskaltanut ajaa autoa tänään kovin kun olo oli tosi heiveröinen. Eilen sain jonkin voimaantumispuuskan ja lenkkeilin pitkästä aikaa, on tullut löysäiltyä aika monen asian suhteen viime aikoina. Koitan olla armollinen itselleni enkä oikein osaa päättää että missä määrin.

Näin jotain ihmeellisiä painajaisia ja kärsin kanssa-asukkaiden yöjuoksuista. Miten ihmiset jaksaa ryypätä lähes joka toinen päivä?

Huomaan että nykyään löydän itseni usein tilanteesta jossa tiedän että olen täysin eri mieltä jonkun kanssa mutta arkailen sanoa suoraan. Välillä on vaikea löytää sitä rajaa että mitä uskaltaa/kannattaa sanoa ja miten ja mitä voisi aivan hyvin sanoa muttei vaan uskalla koska pelkää toisen reaktiota.

Sinä näyt minun pelissäni. Minä ajattelen sinua kun mietin ratkaisua. Mutta ratkaistuani sen en tiedä mitä jää. Ratkaistuani sinut ja sinut ja sinut ja meidät ja minut. Yhtälö on liian helppo jotta voisin ymmärtää sen. Kaava on liian tuttu jotta osaisin käyttää sitä oppaanani. Tätä minä olen mutta tätä minä en ymmärrä. Itseäni. Ennen ymmärrystä tulee hämmennys, hätäännys. Olen liian lähellä valmista ja pelästyn, tahtoisin paeta.

Miksi?

Sellainen on luonto. Että tahtoo pitää kiinni omastaan, vaikka se olisi valetta, ei omaa alkuunkaan. Väärä turva on aina parempi kuin hetki ilman turvaa ollenkaan.

Ei jumalauta. Taas teksti hävisi ja sellainen vuodatus olis ollut.

No en mä sitä nyt kyllä enää ala kaivelemaan eikä se enää tuntuis aidolta. Per.

Hassu viikonloppu. Törmäyksiä ja vesisadetta.

Tänään oli pelottavaa. Koska mietin vanhoja pelkojani. Myös vähän yksinäistä kun koko ajan pyörittelee näitä juttuja eikä karkuun itseään oikein pääse. Jotain mun mieli vielä piilottelee ja se tässä vähän pelottaakin, että mitä ja miksi en uskalla ottaa sitä vastaan.

Ja eipä oikein muuta voi kuin olla ja katsoa mitä tulee. Uskon että hyvä mutta sitä odotellessa joutuu sietämään kaikenlaista paskaa. Ja that's life goddamit!

Kahden päivän ajan menneisyys oli siinä lattialla paljaana, paljon kuvia. Oli jotenkin kokonainen olo, sellainen kun näkee pitkästä aikaa kaiken sen mistä on tullut ja millaisena elämä oli. Paljon perhettä, paljon ihmisiä. Tunteita, arki, sen voi lähes koskettamalla saada eteensä.

Mutta siellä kuvissa näkyi myös se pelko jonka olen joskus työntänyt pois. Repivyys. Yksinäisyys. Pienuus. Kuulumattomuus. Ja sinä joka olit usein pois, aina kymmenen senttiä edellä, kunnes lopulta lähdit.

Vielä lopullinen muoto ja sitten se on siinä.

Tänään alkoi uusi kurssi. Ja odotan sitä koska samalla pääsen tutustumaan itseeni kun kyseessä on mm. voimauttava valokuva.

Kävin isän luona keräämässä läjän vanhoja valokuvia ja huomenna ryhdyn työstämään niitä. Odotan mitä tunteita ne herättää. Kuvia joissa ollaan perheen kanssa milloin missäkin, kuvia vanhemmista nuorempina kuin minä, silloin siskon kanssa vastapuhjenneina. Minä aina pienimpänä kun serkut oli vuosia edellä ehättäneet maailmaan. Sitä rakoa kai olen kirinyt milloin mitenkin.

Mun silloiset silmälasit olisi tällä hetkellä kovaa huutoa.

Mä halusin vaan kiittää tästä päivästä ja viikonlopusta. En ketään erityisesti ja kaikkia erityisesti. Oli vaan jotenkin erityisen hyvä olla ja hyviä ihmisiä ympärillä. Ja kaunista taidetta puhumalla läpi ja ympäri.

Törmäsin tänään niin täysillä lukkoihini. Ryhmässä olen usein se tarkkaileva tyyppi. Ja juuri siitä aion opetella pois. Mutta kun siihen on niin helppo vaan mennä, helppo koska muu on uutta ja pelottavaa.

Se kun tiedän mitä ajattelen mutten kuitenkaan sano sitä vaan jään miettimään että mitä muut siitä ajattelee. Siinä on minun kasvukohtani, kipupiste. Helpottavaa on tietää että siitä on kasvamassa pois ja tietää että siinä apuna on tuki.

Viime yönä näin unta että keskustelin tutun kanssa taiteesta. Siitä että kaiken tekemisen taustalla on kuitenkin toive siitä että oma tunnetila tulee näkyväksi vaikkei sitä osaa selittää sanoin. Ja sanoin myös jotakin arvioimisesta, arvottamisesta.

Häh. Blokki iskee kun tätä nyt miettii. Lopetan siis hetkeksi.