avaruuspäiväkirja

Symbolit taitaa liikuttaa mun ajatuksia eniten. Ensin on kuva ja sitten liike. Vähän niinkuin siinä kanajamuna ideassa.

Heräsin viiden jälkeen ja kävelin töihin. Aamut on tosi hienoja jotenkin, hiljasta eikä ketään missään. Ja päivä vasta ihan pieni, olematon lähes.

Että on sellainen fiilis kuin olisin osunut johonkin kultasuoneen, oikeasti. Mutta se on salaisuus tavallaan koska sitä ei itsekään vielä ihan tunne, on opeteltava tunnistamaan se. Enemmän tasapainossa on kuitenkin minä ja se toinen minä. Toinen tekee näitä juttuja joita täytyy, toinen sitä mikä on todellista ja aidointa. Aito vaan on ujompi ja ollut enemmän piilossa. Niin sitä täytyy sitten vähän mielistellä että se tulisi olemaan enemmän outgoing.

Anteeksi minä kun en ole katsonut minuun hetkeen. Tai kyllä olen mutten tervehtinyt.

Tänään on torstai ja minulla on joku uudenkaltainen tunnetila ylläni joka velloo mutta jota en saa puettua sanoiksi, en juurikaan edes kuviksi. Näen sen joissakin kohdissa kyllä, tuossa lumikiteessä joka valuu hitaasti vasten aurinkoa. Musiikissa, laulussa. Eilen tapailin kitaraa ja lauloin vähän itsekseni. En ole tehnyt sitä koskaan aiemmin. Laulanut omaa lauluani. Oli niin sanoinkuvaamaton olo että se tuli ulos kuten osasi.

Sisällä myllertää taas. Nukun syvemmin ja silmät on painavat. Patterit ainakin toimii, nyt koti on tropiikki. Opiskelija-asunnon ihanuuksia, vaihtelevat sisäilmastot.

Tänään oli ensimmäinen kerta kun ääneen sanoin sen mitä olen hauduttanut sisälläni. Että mä tahdon opiskella taidetta.Tuntui siltä kuin se lämmin kohta olisi kääntynyt ympäri ja tulvinut. Ja mitä kaikkea pitää kuoria ennen kuin todella uskon että pääsen lentoon.

Sellainen olo kuin olisin narulla sitonut itseni tähän. Silmät on niin auki kuin ne nyt vaan voi olla ja mikään ei näytä kauniimmalta kuin sisin sillä se on paljas. Mä olen tulossa kohti itseäni. Sillä välin, ehkä kirjoitan tämän auki, en pakene vaan otan vastaan.

Sytytän kynttilän ja liekki on yhteinen.

Minulla on harvoin mitään sanottavaa tälle maailmalle. Enemmän ihmettelen sitä. Enemmän olen hiljaa ja puhun sanani kun ne turpoavat. Enemmän katson ja kuuntelen, tunnen ja samaistun. Siirtelen palikoita ja asettelen eri paikoille. Nähdäkseni mitä muuta voisi olla. Mitä on.

musta tuntuu usein siltä että tässä elämässä on vaan liian vähän tilaa tunteiden käsittelyyn, vaikka niitä tungetaan meille jokaisesta eetteristä. ihmisten pitäisi olla sitä ja tätä, tehdä niitä ja näitä asioita ja osata kaikenlaista. sitten on erilaiset ihanteet joihin valtavirran mukana tulisi sopeutua. mutta kun pieni ihminen tässä kaikessa yrittää pysyä mukana niin ahdistaahan se jos ei osaa sopeutua, eikä ehkä edes tajua sitä. ihmiset on tosi erilaisia ja se tuntuu usein unohtuvan. tunteet on erilaisia ja ne liikkuu eri tahtiin. niitä tulisi kuunnella enemmän, antaa lupa itselleen tuntea kaikki tunteet.

mun mielestä on hyvä ajatus että tunnepurkaamoja tulisi olla yhtä tiheässä kuin r-kioskeja. miksi niitä ei ole? voisi olla vähemmän mielenterveysongelmia. mehän ollaan tunnepitoisia olioita, me ihmiset, mutta iso osa ei edes tajua sitä. kaupan kautta kotiin vaan. jos siinä matkalla saisi käydä tunnepurkaamossa niin perhekin voisi voida paremmin. ja samalla koko yhteiskunta.

tässä minulle hyvä liikeidea.

Avattuani silmät ajattelin ensimmäisenä: Voi perhana, uusi päivä. Ja siitä se sitten lähti. Varsinainen vuoristorata. Kaiken lisäksi heräsin jo seitsemän jälkeen ja luulin kellon olevan kahdeksan. En mä nykyään herää ennen kahdeksaa koskaan. Tää on ihana elämänvaihe toisaalta, kovin lyhyt kyllä. Ja rahallisesti köyhä.

Mutta mikä hienointa tässä päivässä. Yllättäen tuli tunne että kaipaan toista vierelleni. Ja voisin olla siihen kypsä. Kevyt olo. Sellainen että no jos niin on niin jotain saa tapahtua jos on tapahtuakseen.

Mun patteri on muuttunut akvaarioksi, siellä pulppuaa vesi. H ehdotti että maalaisin patteriin kaloja mikä oli loistava ajatus. Ehkä teen niin, tai ostan pieniä magneetteja.

Lenkin jälkeen join olutta ja totesin että tohtori phil oli taas oikeassa monen asian suhteen. Voi amerikkalaisparkoja. Mitä meistä tulisi ilman niitä.

Tuuli vinkuu päättymätöntä vinkuaan. Laulaa maailman rytmiin. Se on ainoa musiikki jota kaipaan.

Viime yönä heräsin siihen että parvekkeen ovi oli auki ja tuuli tuli sisään. Ensin oli kylmä ja vasta sitten huomasin avonaisen oven. Ajattelin että olin lukinnut sen huonosti. Aamulla ajattelin että joku tuli kylään, kävi ehkä sängyn vierellä ihmettelemässä ja jatkoi matkaa. Se tuntui lämpimältä ajatukselta.

Näin unta että esittelin olemattoman tyttöystäväni suvulleni. Joka suhtautui asiaan kuin ei mitään. Ja niinhän ne tekisikin.

Tää aamu on ollut valtavan hiljainen. Kuten viimeiset päivät ylipäätään. Hiljaisuus on tällä hetkellä jostain tosi syvältä tulevaa ja tunnen sen selvästi omakseni. Kuin olisin aina siinä hiljaisuudessa vaikka ympärillä olisi mitä. Mä olen päässyt syvemmälle ja tukevammin itseeni.

Se on sellainen tunne. Että tapahtuipa mitä tahansa, sanoi kuka mitä hyvänsä, minä pysyn ja minussa on hyvä olla. Useimmille se on ehkä jotenkin itsestäänselvä tunne, ettei sitä tarvitse edes hakea, mutta mulla se on ollut valtavan työn takana. Ja sitä paremmalta siinä oleminen tuntuu.

Vähän kuin olisin löytänyt oikean tien. Sellainen tunne kuin metsässä silloin kun ei ole ihan varma minne lähteä mutta ottaa kuitenkin sen polun joka tuntuu eniten omalta ja sitä seuraamalla vaan löytää perille. Mutta sen ottaakseen on oltava varma siitä tunteesta, luotettava todella itseensä. Sellaisella luottamuksella joka on nimetön, äänetön, sanaton. Ei mikään koskaan voi kuvata sitä. Se on olemista, olennaista.

Kyllä mä vaan luotan siihen. Tosi vähin äänin se on nostanut päätään. Eilen kuuntelin musiikkia useita tunteja ja istuin käppyrässä lattialla, jotain ysäribiisejä ja ne kuulosti ihan loistavilta.

Selvästi sun seura tekee mut ihan sekopäiseksi, levottomaksi ja pois housuista-oloiseksi. Hmm. Asiaa täytyy ehkä miettiä ja katsoa tulisiko tässä toimia vai vetäytyä. Voi olla että tapahtuu molemmat. Ei näistä tiedä. Vetovoima se on mikä asian lopulta sanelee. Sitä joko on tai ei, se voi olla harhauttavaa tai oikeaa ja mitä ihmettä tästä nyt ajattelisi.

Mä olen ihan poikki. Juossut työpaikkojen perässä ja ahdistellut niistä. Miksei oi miksi ei voi ihmiselle löytyä jotakin pientä ja sopivaa työtä.

Vai luottaisinko vaan siihen hiljaisempaan joka sanoo että rauhoitu, jotain tulee jostain ja juuri sinua varten.