Minun isä.

Minun isä on sellainen että se on aina pysynyt vähän kaukana mun elämästä. Etäinen mutta koskaan ei kovin kaukana. Lähellä jos tarvitsee. Ei ole oikein osannut kysyä että mitä minulle kuuluu, miltä tuntuu. Tunne nimenomaan. Ei liiemmin tunteita. Puhetta urheilusta, harrastuksista, koulusta, työstä, autolla ajamisesta. Tunteet on läsnä aina mutta ei me isän kanssa niistä puhuta. Vielä. Me opetellaan vasta.

Tänä viikonloppuna isä on ollut lähempänä parin päivän aikana kuin moneen vuoteen. Tehtiin yhdessä asioita. Minä pyysin ja sitten se pyysi. Mä olen kaivannut sitä tosi paljon, enemmän kuin uskoin. Ehkä se ei ole tiennyt sitä, ehkä en itsekään. Ei ole koskaan myöhäistä ottaa läheiset haltuun. Varsinkin kun oma elämä on tullut ensin otettua.

Vähän se tuntui kyllä oudolta. En oikein tiennyt miten olla kun silmät on avautuneet enemmän, kun on poiskasvanut lapsen roolista. Molemmat ehkä tuntee sen, että jotenkin tässä pitäisi nyt suhtautua kuin aikuiset toisiimme mutta jäänteitä, jännitteitä ja muistoja on niin paljon. Opittuja asenteita. Niitä jotka opin ja jotka nyt näyttävät molempien päällä täysin vanhentuneilta eikä ne toimi. Jostain ne silti väliin työntyy. Ja suututtaa. Kunnes mennään eteenpäin ja puhutaan muuta.

Edetä. Se biisi jota kuuntelin pari viikkoa ja jonka tahtiin vollasin lähes taukoamatta kuulostaa nyt enää haikealta. Ei surulta enää. Itkua tuli niin paljon että uskoin meren siirtyneen mun sisälle ja läikkyvän. Niin se ehkä olikin. Nyt on kuiva kausi, tyynempi.

Asetin tavoitteen ja nyt vaan teen tietä sen eteen. Minun matka.