Aurinko paistaa kirkkaasti, tuuli tuoksuu syksylle, ja takki pitää laittaa kiinni.
Pidän tällaisista päivistä, pidän kovasti.
Ehkä siitä saakka kun parikymppisenä saatoin lauantai- tai sunnuntaiaamuna herätä
ties mistä ties kenen vierestä ja jatkoin siitä sitten kaupungin keskustaan kahville
- ja ehkä kävelin torilla ja jokirannassa, keskellä pohjatonta kaikkivoipaisuutta ja vapauden tunnetta:
Syksy, vapaapäivä, kaikki on mahdollista. Ja olikin.
Koti oli Turun tuntumassa tai sitten Turun ylioppilaskylässä,
ja ennen sinne paluuta ehti vähän pohtia tekemisiään.
Ei morkkiksia, raikas kirpeä syysaurinko, tulevan viikon kaikki mahdollisuudet edessä.
Ja kuukauden. Ja vuoden. Ja vuosikymmenen.
Mukana kulkee ehdottomasti vähän melankoliaa, varsinkin sunnuntaisin,
että mitä tuli tehtyä ja mitä ei, kuinka kaukana ihmiset ovat toisistaan
ja kuinka lähelle päästetään vain harvoin ja hetkeksi.
Mutta päästetään kumminkin. Mitäpä muuta meillä on kuin hetkiä.
Puolitäysiä lasillisia.
Soundtrack of these days: Simon and Garfunkel: Sounds of Silence.
Ja päälle saman dueton Feelin' Groovy.
Lähdenpä kävelylle jokirantaan ja torille.
- - -
