Ich bin, Gott sei Dank, Berlinerin

Pakkasviikonloppu tuli ja meni. Perjantaina olimme eräissä näyttelynavajaisissa, sitten ystävämme K:n luona yötä Lahdessa. Oli mukavaa nähdä häntä pitkästä aikaa ja jutella, harmi että nelivuotias lapsukainen ei ollut paikalla, oli mummon kanssa Helsingissä. Vein K:lle tuliaisiksi leipomiani valkosuklaa-pähkinäkeksejä; niitä täytyy tehdä toistekin, resepti on hyvä.
Viikonloppu tarjosi kaksi elokuvaelämystä: Jennifer Anistonin ja Jake Gyllenhaalin tähdittämä Kiltti tyttö (The Good Girl, 2002). Olen ollut (tietenkin) aivan rakastunut Gyllenhaaliin Brokeback mountainin jälkeen, mutta ilman ruusunpunaisia lasejakin hänen roolityönsä tässä elokuvassa oli mainio. Samoin Jennifer Anistonin, jota oli kyllä aluksi vaikea sulattaa halpahallin kassaneidin roolissa. Halpahallin alakuloinen tunnelma kalseine loisteputkivaloineen oli melkein kaurismäkeläinen. Pidin elokuvan verkkaisesta tahdista ja empatiasta elämässä hiukan heikosti menestyneitä ihmisiä kohtaan.
Toinen elokuvaelämys olikin varsinainen klassikko, Sininen enkeli (Der Blaue Engel, 1930). En ollut nähnyt sitä aiemmin. Elokuvan tarina on hyvin julma. Loppukohtauksen aikana, jossa mielipuoleksi saakka nöyryytetty lehtori Rath hapuilee pimeän turvin takaisin entiseen työpaikkaansa, kouluun, nousivat kyyneleet väistämättä silmiin. Marlene Dietrichin olemus ja ilmeet elokuvassa ovat maagisia.
Dietrich oli preussilaisen porvarisperheen tytär, hyvin kasvatettu, sivistynyt, kielitaitoinen, kurinalainen. Hän kertoo omaelämäkerrassaan, että kasvatukseen kuului paitsi kuri myös lämpö, välittäminen ja turvallisuus. Olen tuntenut suurta kunnioitusta häntä kohtaan sen jälkeen kun luin hänen panoksestaan Amerikkaan paenneiden juutalaisten hyväksi toisen maailmasodan melskeissä.
Ajattelen hänen olemustaan nuorena naisena 20-luvun Berliinissä, huolettomana ja tietämättömänä tulevista kauhuista…