Viime aikoina on tullut luettua kasvavassa määrin dekkareita. En vieläkään juuri lue niitä "whodunnit"-mielessä, lähinnä kaikista muista syistä, se murha-arvoitus on lähinnä luuranko jonka ympärille muu kirja muodostetaan, vähän kuin runomitta tai no-näytelmien tiukka rakenne.
Christietä on tietysti tullut luettua vuosien varrella paljon, ihan koko tuotantoa ei ole tullut käytyä läpi mutta aika iso osa kuitenkin. Christiessä nautittavinta on kerronnan taloudellisuus, turhuuksiin ei juuri käytetä rivejä vaikka osa niistä alkusivujen jutuista ei aluksi miltään näytäkään...Tsehovin sääntö että jos kivääri esitellään tarinassa niin se tullaan laukaisemaan on hyvin käytössä. Hahmot ovat mestarikarikatyyreja, ei niissä aina valtavaa syvällisyyttä ole ja tietyt perushahmot käytetään uudestaan eri kirjoissa, mutta silti, muutamalla yksinkertaisella piirrolla saadaan aikaan kiitettävän moniulotteisia hahmoja. Ja parhaimmillaan kirjoista löytyy viiltäviä tragedioita, vaikka joskus se vaatiikin toisen näkökulman valitsemista (kuten Kuolema ilmoittaa lehdessä -kirjan lukemista murhaajan näkökulmasta...)
Kirjat oikeastaan paranevat toisella ja kolmannella lukukerralla, siinä vaiheessa kun ei tarvitse enää niin huolehtia juonesta ja voi keskittyä kirjoitustapaan ja keinoihin rakentaa tarina. Oikeastaan mieleen tulevat tuo ylempänä mainitsemani no-teatteri jossa lavasteet ovat joka näytelmässä samat, roolit ovat määriteltyjä tyyppejä joilla on tietyt funktiot ja näytelmän rakenne on lähinnä sarja moduleja jotka liitetään yhteen tietyssä järjestyksessä. Tärkeintä ei ole lopputulos, joka on kaikkien tiedossa, tärkeintä on se miten sinne päästään.
Robert van Gulik on toinen dekkaristi jota olen lukenut vuosien mittaan paljon, ja jolla on myös kiinnostavia rakenteellisia ratkaisuja. Van Gulikilla tosin se rakenne tulee vanhoista kiinalaisista dekkareista, joissa on omat lainalaisuutensa...jonkin verran myönnytyksiä on ilmeisesti tehty länsimaisia lukijoita ajatellen mutta silti, kirjat ovat viehättävän erilaisia. Ja vaikka kirjat sijoittuvatkin satojen vuosien takaiseen Kiinaan, on mukana viehättävän paljon trash-elementtejä, kiellettyjä intohimoja, dekadenssia, seksiä yms. "Alastonta tyttöä ruoskitaan"-kohtaukset ovat lukumääräisesti kunnioitettavasti edustettuna van Gulikin oeuvressa...
Leena Lehtolainen on tullut myös tutuksi, ja nyt viime aikoina myös Italian vastine Leenalle, Donna Leon. Molemmat ovat viihdyttäviä kuvauksia poliisin ei nyt ehkä ihan jokapäiväisestä arjesta mutta kuitenkin...ne varsinaiset juonet jäävät usein kiinnostavuudessaan ihmissuhteiden, työpaikkojen valtataistelujen, ajankohtaisten tapahtumien pohdinnan ja sen sellaisen alle. Lehtolaisessa ärsyttää taipumus kirjoittaa Mary Sue -hahmoa mutta toisaalta tuotannosta löytyy myös kiinnostavia "onko tämä nyt enää dekkari"-kirjoja kuten Tappava Säde tai Kun luulit unohtaneesi, joten kiinnostusta löytyy myös dekkari-käsitteen laajentamiseen...ja Leon saa ihmettelemään että onko Italia oikeasti noin kaoottinen maa.
Joka tapauksessa Lehtolainen ja Leon eivät edusta hermeettisen suljettuja ja hallittuja arvoitusdekkareita, mikä voidaan lukea sekä heikkoudeksi että vahvuudeksi.
Dashiell Hammett on ongelmallinen kirjoittaja, tyylillisesti hän on yhtä aikaa kiinnostava ja turhauttava. Vaikka pidänkin tiiviistä ilmaisusta niin Hammett vie sen joskus liiankin pitkälle ja kirjat käyvät kovin vaikeiksi seurata...asiaa ei helpota käytetty kieli, joka epäilemättä avautui paremmin 30-luvun Amerikan katujen kasvateille huomattavasti helpommin kuin 00-luvun suomalaiselle minulle. Tarinoista löytyy roppakaupalla lauseita jotka ovat rakenteellisesti yksinkertaisia eivätkä sisällä mitenkään monimutkaisia sanoja, ja joista minulla ei ole aavistustakaan mitä ne tarkoittavat.
Mutta kuitenkin, se yksinkertaisuus ja tylyys ovat nautittavia ominaisuuksia, ja mainiota dialogia on yllin kyllin. Ei mikään ihme että Hammett oli suuri vaikuttaja myöhemmille film noir -elokuville...
Samantyylinen, mutta kuulemma romanttisemmin suhtautuva Raymond Chandler on jäänyt vähemmälle. Ehkä joskus tulevaisuudessa.
Uusin löytö on Dorothy Sayers, joka on oikeastaan sekoitus yllä mainittuja tyyppejä. Pinnallisesti yhtäläisyydet Christieen ovat ilmeisiä, molemmat kuvaavat keski- ja yläluokkaisia brittejä 20-30-luvulla, mutta Sayers ei kiinnitä vastaavaa huomiota tarinan rakenteeseen. Kirjat leviävät laajemmalle ja painottuvat enemmän ihmisiin...ja tärkein syy lukea Sayersia on dialogi, erityisesti päähenkilö Lord Peter Wimsey voisi sujuvasti siirtyä Wilden tai Wodehousen tarinoihin...
Jos oikein haluaisin ärsyttää brittituttujani niin opettelisin puhumaan kuin Wimsey. Ja amerikkalaiset tuskin arvostaisivat jos puhuisin kuin Hammettin Continental Op...
Seuraava tutustumiskohde on Chestertonin Father Brown.
